Ja sitten minä menin töihin

Risteyksissä

Niin kauan kuin muistan, olen pitänyt varmana kevään merkkinä yhtä ääntä: sitä, joka kuuluu rahisevan hiekoitushiekan jäädessä tennareiden ja pölyisen asfaltin väliin. Vaikka taloyhtiön fb-sivulle satelee kiukkuisia viestejä keväisin siivoamatta jääneistä hiekoista ja katu-uskottavan kulahtaneet tennarini ovat vuosien varrella vaihtuneet pupukengiksi, jokin on silti ennallaan. Kun kuulen sen äänen, sisuksissani nytkähtää tavalla, jota mikään toinen tunnistamani ääni ei saa aikaan.

Kevät, kohta se on täällä. Valoa kohti.

Kevään myötä kotona alkoi uusi aika. Minä menin töihin, ja J jäi Pötkylän kanssa kotiin (kyllä, olen päättänyt nimetä lapsiparan blogikirjoituksissani Pötkyläksi). Uutta aikaa on kestänyt nyt kaksi viikkoa. Kahteen viikkoon on mahtunut monenlaisia ajatuksia ja fiiliksiä. Ollakseni ihan rehellinen: jos olisin kirjoittanut tämän postauksen ensimmäisen työpäiväni jälkeen, tämä olisi paljon kärkevämpi, paljon reteämpi ja paljon paljon provokatiivisempi.

En kuitenkaan ehtinyt. Vaikka juuri äitiys- ja vanhempainvapaasta puhutaan paljon hektisenä hullunmyllynä, jossa yhtäkään kahvikuppia ei ehdi rauhassa juoda, toistaiseksi kiireisintä vauva-aikaani elän kyllä nyt (ok, tähän ei lasketa nyt mukaan niitä ihan ensimmäisiä viikkoja, joiden aikana purskahdin illalla aina itkuun, koska en ollut edes syönyt, etten joutuisi laskemaan Pötkylää pois sylistäni ja se tuntisi oloaan hylätyksi). Kun pahimmat sekoiluni tyyntyivät, otin kuitenkin omaa aikaa melko reippaasti. En nähnyt sitä vauvan hylkäämisenä tai laiminlyöntinä; olinhan lapsen kanssa kaikki arkipäivät kotona, ja jos pariksi tunniksi jossakin piipahdin, jotta lapsi sai hengata isänsä kanssa – niin, no se ei nyt vieläkään kuulosta mielestäni mitenkään kovin paheksuttavalta. Kukin tavallaan, mutta vauva-aika kokonaan 1-2 tunnin imetystaukolieassa ei kuulosta vieläkään asialta, jota olisin valmis mukisematta kokeilemaan. Lapsen kiintymys isäänsäkin on silminnähtävää, isäkin on rauhoittava ja turvallinen vanhempi – vaikka välillä olisikin tullut töistä kotiin vasta nukkumaanmenoaikaan tai harrastusten takia jo lapsen ollessa unosilla. Miksi äidin menemiset olisivat siis ongelma?

Olen tästä yhä samaa mieltä. Siksi olisin tavallaan tahtonut kirjoittaa sen kärkevän kiukkupostauksen. En kuitenkaan ehkä voi tehdä sitä aivan samoin kuin olisin sen aikaisemmin tehnyt. Olen edelleen sitä mieltä, että myös isälle kuuluu oikeus vauva-aikaan, eikä äidin töihin meneminen ole mikään itsekäs urakeskeisen muikkelin teko, jollaiseksi se yhä usein freimataan, tai vaihtoehtoisesti pakon sanelema rahakysymys, tai asia, josta olisi syytä kokea vähintäänkin syyllisyyttä.

Viihdyin kotona loppujen lopuksi tosi hyvin. Yllättävänkin hyvin. Raskainta oli talvi, lumivallien ja pimeyden keskelle saarroksiin jääminen, omien epävarmuuksien käsitteleminen, ajoittain myös aikuisseuran puute. Ihanaa oli jatkuvasti hauskemmaksi ja letkeämmäksi seuraksi muuttuva pikkutyyppi, laiskat köllöttely- ja imetysmaratonien täyttämät aamupäivät, lattemamalounaat, pitkien päikkärien aikana tuijotetut Vallan linnakkeet ja kirjoitushetket, kävelyt keskellä päivää kaupungilla vailla työelämän rytmejä. Olisin voinut ehkä helposti jäädä kotiin kauemmaksikin aikaa, jos tilanteet olisivat olleet toisenlaisia. Eivät kuitenkaan olleet, ja maaliskuun ensimmäisenä maanantaina nakkasin kamat kasaan ja lähdin toimistolle, kun J ja Pötkylä jäivät nukkumaan.

Olin tyystin fiiliksissä.

Vaikka olen saanut – kiitos pitkien päikkärien – vanhempainvapaan aikana nauttia toisinaan kahvikupillisestani tai loppuun jatketusta ajatuksesta rauhassa, oli myös melko päheää istua hiljaisessa työhuoneessa, lueskella, nähdä toisia aikuisia ihmisiä. Tuntea se kuuluisa työn imu. Olla hinkkaamatta bataattia parketista. Pukeutua vaatteeseen, jonka ensimmäisenä kriteeri ei ole sen yhteensopivuus imetyksen kanssa (tosin, kotelomekko kaulassa maitoa pumpattuani olen tästä hivenen eri mieltä, mutta se onkin jo ihan toinen tarina).

Nämä ovat kaikki asioita, jotka tavallaan ovat jopa kliseeksi muodostuneita. Kaikki tuntuvat tunnustavan ja tietävän, että töihin palaaminen vanhempainvapaalta voi olla myös miellyttävää – jopa siinä määrin, että voi olla kummallista sanoa viihtyneensä lattemamaelämässään ihan hyvin. Toisaalta siihen tuntuu liittyvän samalla äärimmäisen voimakas negatiivinen lataus. Oletusarvoista on, että töihin palaaminen on niin äidille kuin lapselle rankkaa ja ahdistavaa ja herättää syyllisyyttä ja hylkäämisen kokemuksia.

Ja juuri tämä pistää mietityttämään.

Empatia on positiivinen asia, mutta kääntyy itseään vastaan, jos kaikki tiedustelevat töihin palanneelta äidiltä, miten tämä pärjää syyllisyydentuntojensa ja lapsensa hylkäämisen kanssa. Vähemmästäkin tajuaa, että syyllisyyttä olisi syytä tuntea. Erinomaisen omituista tämä on sikäli, että kotiäidiksi heittäytyminen tai siitä roolista nauttiminen ei sekään useimmissa piireissä ole kauhean kovassa huudossa.

Kärkevimmillään tuleekin mieleen, että pienten lasten äitien työskenteleminen herättää vähän samanlaisia reaktioita keskustelussa kuin abortti: vain patakonservatiivit vastustavat sitä, mutta sen tekemisestä täytyy vähintäänkin maksaa tuntemalla olonsa jälkikäteen syylliseksi ja ahdistuneeksi.

Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin todeta, että ei tämä omalta kohdaltakaan yhtenä jippiaijee-fiilistelynä mennyt. Vastustan hanakasti syyllistymistä ja syyllisyyspuheessa piehtaroimista, mutta kyllä, samalla kun nautin työn imusta – ja omien palkkarahojeni ansaitsemisesta – ikävöin pientä kihertelijää, leppoisaa päivärytmiä ja jopa imetysmaratoneja, jota en olisi äitiysvapaan alussa ikinä uskonut. Nautin siitä, etten ole enää se, joka odottaa aina toista kotiin ja sadattelee, että miksei se tuu jo; nautin, etten joudu siivoamaan keittiön lattiaa ja syöttötuolia tämän tästä; nautin, että tulen kotiin ja siellä odottaa valmiina ruoka ja naurava Pötkylä.

Ja siltikin, ne ovat vain muutamat tunnit arkipäivässä, jotka ehdin Pötkylää nähdä. Päälle käyn vielä luennoillakin, eli kyllä – olen poissa alle kahdeksankuisen vauvan luota lähes joka päivä. Ei ihme, että viime aikoina Pötkylä on yöllä harvemmin palannut omaan pinnasänkyynsä ja useammin jäänyt kylkeeni tuhisemaan. Ei siksi, että Pötkylän ikävä olisi välttämättä liian iso, vaan ihan oman ikäväni tähden.

Uskonko sisimmässäni, että ratkaisumme ei ole hyväksi pikkuiselle? En. Olenko koko ajan vuorenvarma, että kaikki ratkaisumme ovat hänen parhaakseen? En.

Uskon, että Pötkylän on hyvä olla isänsä kanssa. Kuten olen toistuvasti todennut, isällä on siihen oikeus. Vielä olennaisempaa on, että lapsella on oikeus aikaan isänsä kanssa. Eikä pelkästään vanhempana, kuten nettikeskusteluissa toisinaan näkyy ehdotettavan, vaan myös ihan sillä vauvalla, jolla on rakastavat vanhemmat.

Omaa aikaa otan aikaisempaa kitsaammin. Kun käyn töissä ja ramppaan luennoilla, herää kysymys, viitsinkö enää lähteä uimaan, joogaan, kampaajalle tai kavereiden kanssa saunomaan. Se kaikki on suoraan pois ajasta, jonka ehdin nähdä lastani. Lasta, joka on enää ihan hetken ajan vauva. Voi siis olla, että kuljen vielä hetken kaksihaaraiset hiukset joka suuntaan sojottaen.

Syyllisyys ja ikävä eivät ole yksioikoisia asioita. Oma, vielä varsin mitättömän kokoinen kokemukseni kuitenkin viittaa siihen, että vanhemmuudesta on vaikea selvitä ilman, että niiden kanssa joutuu tekemisiin – eikä ehkä pidäkään. Oma riittämättömyyden tunne on välillä kouriintuntuvaa, käy sitten töissä tai on lapsen kanssa kotona. Mutta ei sitä syyllisyyttä ruokkia tarvitse, eikä siinä piehtaroimiseen kannata ketään kannustaa. Marttyyriksi ja uhrautujaksi heittäytyminen ovat ainakin niitä asioita, joita aion viimeiseen asti vältellä. Ratkaisuja tehdään, niiden kanssa eletään. Omalla kohdallani työn luonne onneksi joustaa, ja esimerkiksi etätyöt ovat mahdollisia. Parhaillaan suunnitellaankin loma-etätyö-työmatka-kombon pyörittämistä, ja se jo ajatuksena tekee uskomattoman onnelliseksi.

Kun siis toisinaan koen primitiivistä halua huutaa Vallan linnakkeen ykköskauden Brigitte Nyborgille, että hei, ota lomaa välillä, sulla on kauhee stressi ja siellä himassa se ihana mies ja ihanat lapset, pyrin pitämään nämä epäfeministiset mölyt mahassani ja ennemminkin kannustaa. Anna palaa ja tee omat ratkaisusi. Kukaan muu ei niitä pysty tekemään.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *