Ja valkeus tuli Claptoniin

Kun eilen siitä valosta kirjoittelin, ja päädyin siihen, että sadepäivänä se valo taisi olla ennemmin pään sisässä – olin absoluuttisen väärässä, todistetusti.

Olen asunut Lontoossa jo sen verran monta kuukautta, että tämä asia olisi vähintäänkin pitänyt oppia säästä. Eilen satoi koko päivän. Eilen oli valoisaa, ja aurinko pilkahteli tämän tästä. Nämä kaksi asiaa eivät millään tavalla sulje toisiaan pois: tyypillinen Lontoo-sää. Silti innostuttiin molemmat näpsimään kuvia hulluna, kun toisessa ikkunassa näkyi vain tummansinisiä pilviä, toisesta tuleva valo häikäisi silmiä.

Sadepäivän valo on maailman lempein. Myönnän, että mulla on tapana kartella kameraa niinä päivinä, kun löhöilen kotona lukemassa tenttiin meikittä. En siis ollut ihan auliisti ensin suostumassa kameran eteen, vaan viihdyin sen takana – mutta muutamiin sentään suostuin. Ja yllätyin. Oikeastaan olen aika iloinen, että suostuin kuviin. Turhaa turhamaisuutta, mutta omien kuvien katsominen ilman laittautumisia tai vähintäänkin meikkivoidetta on mulle edelleen yllättävän hankalaa – jos itsensä tottuu näkemään kuvissa lähinnä meikit naamassa, oma meikitön naama näyttää jotenkin – alastomalta? Valjulta? En tiedä, onko muilla tällaisia fiiliksiä enää, vai jätetäänkö ne yleensä teini-iän tienoille. Mutta tässä valossa kyllä kelpasi paistella. Ja jälkikäteen tuntui, ettei se nyt niin valjulta tai alastomalta näyttänytkään. Sehän näytti oikeastaan, no, omalta naamalta. Ihan sellaisenaan.