Kenen unelmia uneksit? Pari sanaa viikunapuusta, huijarisyndroomasta ja parkourista

I saw my life branching out before me like the green fig tree in the story. From the tip of every branch, like a fat purple fig, a wonderful future beckoned and winked. One fig was a husband and a happy home and children, and another fig was a famous poet and another fig was a brilliant professor, and another fig was Ee Gee, the amazing editor, and another fig was Europe and Africa and South America, and another fig was Constantin and Socrates and Attila and a pack of other lovers with queer names and offbeat professions, and another fig was an Olympic lady crew champion, and beyond and above these figs were many more figs I couldn’t quite make out. I saw myself sitting in the crotch of this fig tree, starving to death, just because I couldn’t make up my mind which of the figs I would choose. I wanted each and every one of them, but choosing one meant losing all the rest, and, as I sat there, unable to decide, the figs began to wrinkle and go black, and, one by one, they plopped to the ground at my feet.
 

Joskus keräilin kirjalistoja, joita kutsuin raamatuikseni. Ne olivat sellaisia kirjoja, jotka olivat menneet ihon alle ja tehneet lähtemättömän vaikutuksen, järkyttäneet tai saaneet jotakin omassa ajattelussa liikahtamaan, loksahtamaan kohdilleen. Sylvia Plathin Lasikellon alla oli ja on yksi niistä kirjoista. Kun luin teoksen ensimmäisen kerran, olin korkeintaan neljätoista. Silti kuvaukset siitä, miltä tuntui koettaa kirjoittaa, kun ei ollut koskaan kokenut mitään, tai unelmoida maailmassa, jossa yhden vaihtoehdon valitseminen tarkoitti toisen poissulkemista, kolahti ja upposi.

Yli kymmeneen vuoteen en ole lukenut Sylvia Plathia uudestaan, mutta silti mikään ei ole muuttunut. Muistan yhä sen sivuilta välittyvän epämiellyttävän tunteen, hikisen helteisen kesäpäivän aamun, jossa mihinkään ei osaa tarttua, ja kilpailujen voittaminen ei enää kelpaakaan takeeksi tulevaisuudesta. Kuvaus viikunapuun alla istumisesta pätee yhä, ja elämässä, jossa valmistuminen* vihdoinkin vaikuttaisi siintävän edessä, toisenlaisilla tavoilla kuin ennen.

Gradun valmistumisen jälkeen ensimmäisenä iski euforinen hyvä olo. Ja sitten pakokauhu. Mitä sitten? Mikä on seuraava etappi? Minne tässä ylipäänsä on tai pitäisi olla matkalla?

Vuosikausia olen varmuuden vuoksi uneksinut ihan kaikesta. Olen ollut ahne ja halunnut aina kaiken, mitä saatavilla on. Hakenut sellaisiakin paikkoja, joiden haluamisesta en ole ihan varma, ilmoittautunut tilaisuuksiin, joita pelkään, ja tyrkyttänyt itseäni tehtäviin, joita ennen sulkeudun salaa kylppäriin voimaan jännityksestä pahoin. Olen sanonut useammin kyllä kuin ei ja oppinut sen läksyn, jota kaikille huijarisyndroomasta kärsiville opetetaan; älä luota omaan arvostelukykyysi osaamisestasi. Olet luultavasti parempi.

Vuonna 2017 en ole enää ihan varma. Valitettavasti epävarmuus on vähemmän kiinnostavaa kuin varmuus, mutta silti: tässä kirjoituksessa ei ole yhtä ainoaa totuutta tai punaista lankaa, jota heittäytyisin seuraamaan. Tavallaan uskon yhä, että jokaisen kannattaisi välillä heittäytyä päistikkaa kylmään veteen ja todeta, että sitä osaakin uida – ihminen selviää paljon enemmästä kuin välttämättä uskoisi. Toisaalta – on aika helvetin raskasta heittäytyä sinne kerta toisensa jälkeen, jatkuvasti, olla luottamatta omaan arvostelukykyyn osaamisesta tai jaksamisesta. Jos jatkuvasti kuroo ylöspäin, on jatkuvasti vähän riittämätön, tekee vähän ekstraa, heittäytyy vähän enemmän. Se ei ole ainoastaan raskasta, se on myös vaarallista.

Oikeastaan kyse on vähintään kahdesta eri asiasta. Ensimmäinen niistä on sen tunnistaminen, milloin omat kyvyt eivät itse asiassa oikeasti riitä ja olisi syytä ensin kartuttaa niitä, ennen kuin heittäytyy tositilanteeseen. Toiseksi on kyse siitä, mitä asioita todella itse haluaa.

Kirjoitan tätä nilkka kolminkertaiseksi turvonneena. Kotona liikuskelen varovasti jo keittiön ja makkarin välillä ilman keppejä ja tukea, mutta vielä perjantaina en päässyt kylppärin kynnyksen yli nostamatta. Menetin tasapainoni parkour-treeneissä rautakaiteella ja tulin rytinällä alas (korkeintaan kaksikymmentä senttiä korkea kaide riittää itsensä telomiseen, jos alas tulee kunnolla väärin). Ai harrastanko parkouria? No en oikeastaan. Tuskin pääsen enää edes intensiivikurssin jäljellä oleviin treeneihin. Sen sijaan voin listata parkourin taas yhdeksi niistä harrastuksista, joita olen päättänyt kokeilla vastoin kaikkea sitä, mitä olen omasta osaamisestani oppinut. Oma kehonhallintani ei ole erityisen hyvä, eikä edes tasapaino. Näin ei ole aina ollut: pienenä harrastin sirkuskoulua ja rakastin sitä. Kävelin ongelmitta pallolla ja nuoralla ja kiipesin ovenkarmeja pitkin. Sitten jouduin lopettamaan sirkuskoulun, eikä kyky liikkua seurannut perässä muihin harrastuksiin. Myöhemmin olen sinnikkäästi sotkeutunut omiin jalkoihini ja mennyt väärään suuntaan aerobic-tunneilla, jumpassa ja tanssissa, kironnut joogatunneilla kyvyttömyyttä pakottaa kroppani toimimaan haluamallani tavalla, sekä aloittanut akrobatian alkeet uudestaan aikuisiällä vain turhautuakseni siitä, että miten tahansa mieltään pyrkisi hallitsemaan, viimeiseksi jääminen permannolla tuntuu samalla tavalla vähän nololta kuin liikkatunneilla, kun ystävällinen luokkatoverini huusi pesis-kentän poikki, että ei sun hei tarvii sentään juosta tolla tavalla vaik ootkin tommonen keijukainen.

No joo, liikuntatunnit koulussa ovat asia erikseen. Oli kömpelö kehonhallinta yhteydessä niihin tai ei, se on ollut asia, josta olen raivokkaasti pyrkinyt eroon. Olen toistellut, ettei kukaan muu kiinnitä siihen huomiota (kaunis ajatus ainakin) tai jos kiinnittää, kyseisen tapauksen mielipiteistä ei kannatta välittää (rehellisempää). Olen ehtinyt kokeilla niin hampaidenkiristelyä ja pakottamista kuin yritystä löytää hieman rakastavampi ja lempeämpi suhde omiin heikkouksiin, mutta kumpikaan taktiikka ei ole ratkaisevasti vaikuttanut siihen, miten sana askelkuvio nostaa niskakarvat pystyyn ihan perus Unisport-tunnillakin. Ohjenuoranani olen pitänyt ajatusta, että pelko ei saa estää menemisiä tai tekemisiä. Ei koskaan.

Ihan hyvä periaate, ei siinä mitään, mutta harvemmin olen kysynyt, oliko näillä tunneilla oikeastaan kivaa. Ja jos ei, kannattiko niihin todella käyttää se määrä henkistä kamppailua ja itsen ylittämistä.

En ole propagoimassa ajatusta, ettei kenenkään koskaan kannattaisi ylittää itseään, ja että suutari pysyköön lestissään. Ei todellakaan – jos suutari kaipailee lestistään muualle, sinne kannattaa tietysti hakeutua. Sosiaalisia tilanteita jännittävän kannattaa yrittää tarttua tilaisuuksiin puhua julkisesti tai minglailla vähintäänkin joskus, mutta ei välttämättä hakeutua työhön, jossa minglailu ja julkiset puheet ovat työn keskeisin sisältö. Nyt seuraa päivän klisee: jos jotakin asiaa pitää todella vastenmielisenä itselleen, elämä on hieman lyhyt siihen, että sitä pyrkii tekemään koko ajan enemmän. Jos koettaa ylittää itseään jatkuvasti kaikilla osa-alueilla, itselleen olisi syytä selittää, minkä tavoitteen eteen tekee töitä. Toiseksi: raaka kylmään veteen heittäminen voi olla myös niin shokeeraavaa, että itse asiaan ei jää paljoakaan enää energiaa.

En ole mikään maailman vaatimattomin ihminen, en enää. Oman arvioni mukaan olen aika hyvä, aika monessa asiassa. Parkour tai akrobatia eivät valitettavasti kuulu niihin. Se ei tietenkään tarkoita, että lupaisin jatkossa olla kokeilematta niitä, mutta jatkossa mietin ehkä kaksi kertaa, kannattaako rautakaiteelle nousta tempoen itseään kiukkuisesti eteenpäin, tai suhtautua oman kropan asettamiin rajoihin uhmakkaasti. Olen todella aidosti yrittänyt löytää lempeämmän suhtautumisen, mutta sitäkin saattaisi olla hieman helpompi harjoittaa, jos etenisi vähän maltillisemmin, pienemmin askelin. Siihen vesimetaforaan liittyen: jos ensin osaisi vaikka edes käsipohjaa, ennen kuin lähtee syvään päätyyn kokeilemaan, hukkuuko vai ei. Toivon, että kysyn tämän itseltäni siinä vaiheessa, kun päätän seuraavan kerran aloittaa vaikka skeittaamisen.

Kyse ei ole pelkästään vapaa-ajan harrastuksista tai parkour-treeneistä. Kyse on myös siitä, mitä töitä hakee ja mistä unelmoi. Ja että joskus pysähtyisi kysymään, mitkä unelmat ovat aidosti omia ja oikeita, eivätkä liity siihen, mitä itsestään joskus tahtoi kuvitella tai mihin liittyy statusta. Muiden reaktiot voivat olla imartelevia tai masentavia; on vaikea olla antamatta niiden vaikuttaa. Loppupeleissä kuitenkin aika harvoja todella kiinnostaa, mitä toinen tekee – tuskinpa kukaan puolituttuni valvoo yötään valveilla miettien, että juu, sepä se vasta on cool muikkeli, kun tekee tota ja tota duunia ja harrastaa sitä ja tätä. Tai päinvastoin, että onpas se vasta epäcool tapaus tekemistensä ja menemistensä takia.

Ja jos joku niin tekisi, kyse olisi hänen yöunistaan, ei omistani.

Vaikka sinänsä symppaan huijarisyndroomasta kärsiville annettua ohjetta, että vastaa myöntävästi kaikkeen ennen kuin omat epäilykset ehtivät iskeä, suhtaudun skeptisesti siihen, että kaikki epäilykset ja omat arviot tulisi häivyttää taka-alalle. On ongelma, että ihanat, lahjakkaat ihmiset vähättelevät omaa osaamistaan, mutta yhtä lailla hullunrohkeuteen ja itsensä repimiseen kannustava kulttuuri on kammottava. Tästä jaksan jankuttaa toistuvasti: vihaan mietelauseita, joiden mukaan kaikki tapahtumisen arvoinen tapahtuu epämukavuusalueella. Eikä tapahdu. Ihminen, joka elää elämäänsä jatkuvasti epämukavuusalueellaan, on tuskin kovin pitkään hyvinvoiva ihminen, ellei pistäydy mukavuusalueelleen palautumaan tarpeeksi usein. Enkä oikein tiedä, kumpi kuulostaa huonommalta työntekijältä – ihminen, joka ei usko omiin kykyihinsä, vai ihminen, joka ei koskaan epäile omia kykyjään. Ainakin itse mieluummin tekisin töitä sen kanssa, joka osaa valjastaa omat epävarmuutensa myös oman näkemyksensä tarkistamiseen, kuuntelemiseen, epäilyyn, uuden oppimiseen, eikä katso tietävänsä kaikkea jo valmiiksi. On ongelma, jos ihmiset opetetaan vastaamaan aina kyllä eikä ei, miettimättä, kiinnostaako tarjottu homma vai pysyttelisikö mieluummin vanhoissa tehtävissä tai lähtisi ihan toiseen suuntaan. On ongelma, jos toteuttaa kaksikymppisen itsensä asettamia tavoitteita eikä tajua tarkistaa niitä nykyiselle minälleen sopiviksi. On ongelma, jos sekoittaa omat unelmansa muiden toiveisiin tai tavoitteisiin tai statukseen.

Sylvia Plathin kuvailema viikunapuu on tarpeeksi totta muutenkin, että siihen huolisi vielä mukaan muidenkin unelmat kuin omansa.

 

Parkourista en ole enää ihan varma, mutta katoilla olen viihtynyt aina. Kuva vuodelta 2007, kuvannut Hanna Tapaninen.

*Virallisesti uskon valmistumiseen vasta, kun olen saanut paperit käteeni. Skeptikon huomautus.