Kolme syytä, miksi hetkessä eläminen on ihan paska vinkki
Olen hyvä haluamaan sinne ja takaisin. Nostalgisoin enemmän kuin kukaan muu tuntemani ihminen (lukuunottamatta ehkä lähisukulaisiani, joten mahdollisesti kyseessä onkin sukuvika) ja suunnittelen valtavasti keskenään kilpailevia tulevaisuuksia. Vuosikausia olen hakenut asioita siksi, että ne ovat haettavissa; selannut vanhoja valokuvia; murehtinut etu- ja jälkikäteen; käynyt kuvitteellisia keskusteluja mielessäni ja korjannut vanhoja lauseita lähes pakkomielteeseen asti.
Blogosfäärin kirjoittamattomien konventioiden mukaan nyt kuuluisi todeta: mutta parastahan on juuri tämä hetki, koska se on ainut, joka meillä on.
En aio nikotella vastaan ihan vain ollakseni vastarinnankiiski. Sehän on omalla tavallaan ihan totta ja ymmärrän kyllä, mitä tässä ajetaan takaa. On aika pitkälti ajanhukkaa suunnitella tuhansia tulevaisuuksia, koska luultavasti olen siihen mennessä muuttunut jo toiseksi ihmiseksi, joka tekee toisia valintoja. Vielä enemmän on ajanhukkaa muistaa kaikki niin jumalattomalla tarkkuudella, että osaa muistutella muita heidän sanomistaan lauseista vielä vuosia myöhemmin tai murehtia valintoja, joita silloin tuli tehneeksi nykyisen minän kauhuksi.
Silti ohje pistää vähän nikottelemaan. Ensiksi hetkessä eläminen on ristiriitainen kehotus: koska se sisältää vähintäänkin implisiittisen vihjauksen, että hetken lisäksi pitäisi hyväksyä myös itsensä sellaisena kuin on, en näin ollen edes voisi noudattaa kehotusta ja pyrkiä leikkaamaan persoonastani kokonaan ajassa edestakaisin poukkoiluani. Vielä vähemmän pystyn pakottamaan itseni tyytymään pelkkään nykyhetkeen.
Toiseksi: jos ei koskaan tavoittele mitään tulevaisuudessa tapahtuvaa tai rakenna polkua siihen, kannattaa pakata kunnianhimo pois samoin tein suunnitelmien kanssa. Etuoikeutettuja ovat ne, joille tilaisuudet tipahtelevat suurempia suunnittelematta. Puhumattakaan poliittisista ulottuvuuksista, joita väittämään sisältyy. Jos lähtökohtaisesti hyväksytään tämä maailma ainoaksi, joka meillä on, mitä järkeä on tuhlata energiansa maailman muuttamiseen? Jos pitää hyväksyä tämä hetki karvoineen päivineen, mitä tapahtuu kaikelle, mikä siinä on väärin ja korjattavaa?
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun päädyn tähän kehään. Viimeksi totesin, että loppupeleissä Beverley Skeggsin lukeminen tuntuu voimaannuttavammalta kuin mielenrauhaan kannustavat elämäntaito-oppaat. Tämä hetki voi olla ainoa, joka meillä käsillä on, mutta ei missään nimessä se, mihin on tyytyminen. Toisinaan on parempi vaatia muutosta kuin opetella hyväksymään nykytilanne.
Kolmannen perustan puhtaasti tunnesyihin. Maailma koostuu muistoista, ja toisinaan on parempi antaa muistojen tulla. Käydä päässään uudestaan keskustelut ja kuunnella ne laulut, jotka menevät ihon alle. Lukea uudestaan kirjat, joiden lauseet jäivät vuosiksi kaivelemaan. Välillä käytännöllisistä syistä en halua muistaa. Työnnän tiettyjä muistoja takaraivoon niin hyvin kuin osaan ja minimoin menneisyyteen sijoittuvat keskustelut, joita toistelen päässäni. Mutta ei muistaminen ole ainoastaan sitä, että revitään vanhoja rupia irti ja tökitään tikulla silmiin.
Muistan, miten mummi vei ostoksille Lippulaivaan ja sain elämäni ensimmäisen topin, jossa oli tekstiä. Se ei ollut jotakin sellaista, jonka Elsa Beskow olisi piirtänyt satukirjaansa, mutta se oli itse valitsemani. Se oli täydellinen. Se oli valkoinen ja siinä oli punainen kukka sekä teksti: My boyfriend told me that if I go to surf one more time without him, he’ll leave me. Shame! I might miss him. Olin neljännellä luokalla ja ratketa ylpeydestä.
Muistan, miten lähdimme ulos kadulle ystävien kanssa viinilasit kädessä ja paljain varpain, poltimme sätkätupakkaa ja kuuntelimme Ultra Brata ja meillä oli maata viistävät hameet ja helvetin pahaa valkoviiniä, ja me olimme niin vilpittömiä ja kliseisiä ja riemuissamme kuin vain 15-vuotiaat voivat olla.
Muistan, miltä tuntui avata kirjekuori, jossa kerrottiin Sisters Clubin ystävyysaiheisen novellikilpailun voitosta.
Muistan salaisuudet, jotka on jaettu eteisessä, koska on liian kiire kertoa eikä ovea ehdi saada kiinni, muistan ilmeen ja muista räkäisen naurun ja vähän myöhemmin sen illan tuntuuks susta et me saadaan kaikki mitä me halutaan.
Saatan muistaa paljon huonoja asioita, mutta myös täydellisiä hetkiä ja käsittämätöntä onnellisuutta. En halua päästää irti niistä hetkistä, vielä vähemmän unohtaa niitä. Ilman niitä maailma olisi hitosti köyhempi, ankeampi ja värittömämpi.
Ei ole vain tätä hetkeä, on tuhansittain hetkiä. Ja onneksi niistä ei tarvitse luopua.
Yksi niistä harvoista paikoista, joissa yleensä onnistun pysymään paikoillani ajassa.