Kun syksy saapuu

Muutama viikko sitten kävelin yliopiston keskustakampuksen ohi. Ilmassa oli vähän jo kirpeyttä, syksytakin oli saanut kaivaa esiin. Muutamissa lehdissäkin on jo väriä. Lempivuodenaikani on käsillä. Ja silloin tajusin jotakin.

Tämä on ensimmäinen syksy seitsemään vuoteen, jolloin en palaa yliopistolle. Samalla se on ensimmäinen syksy KAHTEENKYMMENEEN vuoteen, jolloin en mene mihinkään ”kouluun”. Ei ole sitä kesälomalta palaamisen tunnelmaa, samaan aikaan jännittynyttä ja raukeaa, uusien vihkojen valitsemista, ensimmäistä koulupäivää. Väitän, että ensimmäisissä koulupäivissä on ollut jotakin samaa fiilistä, puhuttiinpa sitten siitä päivästä, kun uutukaisena ekaluokkalaisena käveli tärisevin jaloin kouluun, aloitti Kallion lukion krapulaisena hellepäivänä tai raahautui graduseminaariin mumisemaan, ettei se graduhommeli nyt tänäkään kesänä oikein ottanut virtaa. 

Olen viimeiset kaksikymmentä vuotta elämästäni viettänyt jonkinlaisen opetukseen tähtäävään instituution parissa. Kiinnittyneisyyden taso on tosin vaihdellut; kun oman alan työt tulivat mukaan kuvioihin, yliopistoarki loppui yllättävänkin seinään. Silti taustalla häilyi gradu ja ne tutkinnon viimeiset rippeet, siellä täällä lauantaiaamun kirjatentti tai jokunen omatuntoa kolkutteleva rästiessee. Kyse ei ehkä niinkään ole siitä, että välttämättä viimeiset pari vuotta olisi tehnyt niin tiiviisti kuin koko ajan tiennyt, että pitäisi tehdä. Tänä syksynä, kun lähden töistä, en pode huonoa omatuntoa siitä, että pitäisi aloittaa toinen työpäivä ensimmäisen perään, eivätkä lomapäivät tunnu ajan varastamiselta.

Onko se ihanaa?

On. Monessa asiassa se todella on. Eikä vähiten siksi, että jollakin tavalla gradun valmistuminen tuntuu validoivan sen, että tässä hautomassani ajatusrakennelmassa sittenkin oli ehkä jotakin ideaa, joku muukin näki siinä jotain järkeä. On ihanaa, että on saanut asioita valmiiksi, ja niille voi laittaa pisteen. 

Silti kampuksen ohi kävellessäni päällimmäinen tunne oli haikeus. Se, että tieto valmistumisesta viimein moukaroitui tajuntaan, sai käsittämään, miten helvetisti elämää on mahtunut siihen seitsemään vuoteen. Miten eri tyyppi se oli, se tyyppi mustavalkoisessa mekossaan ja merimiesnapeissaan, miten erilaisilla tulevaisuuksilla ja ajatuksilla se flirttaili ja haki rajoja. Ja millaisilla perusteilla se kakskyt vee muikkeli teki ratkaisuja elämässään.

Kirjoitin ensin: miten järjettömillä perusteilla. Sitten pyyhin sen pois; se tuntui loukkaavalta sitä kaksikymppistä kohtaan, ja niitä ratkaisujakin. Se tyyppi teki ratkaisunsa silloin käytettävissä olevilla tiedoilla, silloisten unelmien ja pelkojen ja toiveiden sanelemissa puitteissa. On aika hurjaa, miten isoja päätöksiä teki aivan sattumanvaraisesti – ja silti, niissä olosuhteissa, periaatteessa ihan järkeenkäyvästi. Nyt jos olisin juuri lukiosta ulos pullahtanut kaksikymppinen, en todellakaan pingottaisi pääsykokeisiin lukiessa koko kevättä, vaan lähtisin reissaamaan, pitäisin välivuoden tai pari, ja punnitsisin perusteitani valita asioita, pysyä ihmissuhteissa. Pelkäisin vähän vähemmän. Etenkin, kun Suomessa painotetaan jatkuvasti enemmän siihen suuntaan, että alan vaihtamisesta tulee vaikeampaa, en näe hirveästi järkeä puskea kiireisiin päätöksiin.  

Eipä silti – vaikea sitä on katuakaan. Vaikka navigoin tekemiini päätöksiin sattumanvaraisesti, omalla kohdalla pääaine osui aika kohdilleen. Edelleen kiinnostuksenkohteissa pyörivät samat asiat: yhteiskunta, historia, politiikka, eri kerrostumat ja näkökulmat, sattumanvaraisuus. En tehnyt graduani Espanjan sisällissodasta tai edes Emma Goldmanista, mutta opiskelin yhtä ja toista kehityskulkujen sattumanvaraisuudesta, suurten myyttien pettävyydestä ja siitä, että Porvoossa ei piru vie vietetty valtiopäiviä vuonna 1809. Seitsemän vuoden aikana mieleen teroittuivat ainakin se, että tenttiin kannattaa mennä aina (myös maanantaiaamuna, kun on viettänyt viikonlopun rälläämässä elämänsä ensimmäisissä vuosijuhlissa, jatkoilla, jatkojen jatkoilla, silliksellä ja silliksen jatkoilla) ja ettei koskaan kannata olla silliksen jatkoilla se, joka ehdottaa skumpan ostamista. Opin, että esiintymistilanteista useimmiten tuppaa selviämään hengissä, ja usein itse arvostelee omaa työtään kriittisemmin kuin kukaan muu. Opin, että parasta jälkeä tekee silloin, kun uskaltaa valita itseään kiinnostavia aiheita, eikä koskaan kannata skabata sellaisilla osa-alueilla, jotka eivät edes kiinnosta – sivuaineiden valitseminen pelkkä työllistymisnäkökulma edellä on hirveää hukkaanheittämistä, sillä kyseisestä sivuaineesta aidosti kiinnostunut tyyppi luultavasti tekee työnsä kuitenkin paremmin. Ikinä ei tiedä varmuudella, mistä on hyötyä. Esimerkiksi täysin opinnoista irrallinen tyttötutkimuksen kurssi toi aikoinaan kandin aiheen, ja muutenkin jäi mieleen pitkäksi aikaa. Viha ja valta -luentosarja aiheutti niin kiihkeitä keskusteluja, että seistiin luentojen jälkeen usein sporapysäkillä väittelemässä, malttamatta lähteä kotiin.

Seitsemään vuoteen mahtui puisevia luentopäiväkirjoja, väkisin kiinni painuvia silmiä, ihania tyyppejä, yllin kyllin esiintymisjännitystä, bileitä, rälläämistä, ristiriitoja, myllertäviä ajatuksia, rahapulaa, kahvilla istumista ja aivan helvetin paljon Gilmore Girlsiä.

Nostalgian värittämänä on helppo muistaa parhaat puolet. Ei silti ole pelkkiä kullattuja muistoja sanoa, että ne vuodet olivat hyviä vuosia; toiset raskaampia kuin toiset, mutta monet niistä elämäni onnellisimpia vuosia. Haikealta tuntuu, että monet niistä mahdollisuuksista, mitkä olivat vielä fuksina todellisia, eivät sitä tulevaisuuden fukseille välttämättä enää ole. Millainen on koulutus- ja opintotukileikkausten värittämä arki yliopistolla nyt? En tiedä, mutta veikkaisin, että tunnelma on toisenlainen kuin silloin, kun itse seisoskelin Kuppalan pihalla ensimmäistä kertaa. 

Kaikista syksyn rutiineista en ole valmis päästämään kuitenkaan irti. Myös tänä syksynä päätin, että näin villinä ja opetusinstituutioista vapaanakin aion ostaa uudet vihot ja kynät – muuten syksy ei tunnu syksyltä.

PS. Oma huone täyttää pian kolme vuotta. Se hakee hieman muotoaan, ja harkinnassa on, että hyllytän sen kokonaan, ainakin siksi aikaa, kunnes tiedän, mihin suuntaan haluan sen menevän. Blogin sisältö on kolmen vuoden ajan ollut milloin mitäkin, oman arjen ja intressien värittämänä. En ole halunnut määritellä sitä liian tarkkaan, vaan olen kirjoittanut milloin vaihtovuoden arjesta, milloin Trumpista, feminismistä, häpeästä tai rakkaudesta. Kuluneen vuoden aikana olen päivittänyt blogia jatkuvasti harvemmin. Alun perin aloitin blogin lähinnä siksi, että halusin testata kirjoittaa julkisesti silloinkin, kun se tuntui hankalalta ja hiton nololta. Siinä mielessä blogi on tavallaan tehnyt tehtävänsä. Oman elämän sijaan blogissa ovat painottuneet postaukset, joissa puidaan häpeän kaltaisia yleisempiä teemoja, henkilökohtaisen kulman kautta – välillä aika isojenkin asioiden kautta. Tätäkin ratkaisua olen viime aikoina jonkin verran pohtinut. Kirjoittaako sittenkin enemmän kepeitä kertomuksia arjesta tai vaikka remontista, jonka keskellä tällä hetkellä elelen? Vai käyttää blogia kanavana keskeneräisille pohdinnoille ja yhteiskunnalliselle turhautumiselle? Jatkaako henkilökohtaisen ja yleisemmän tason yhdistelyä, vai keskittyäkö toiseen? Mielelläni siis kuulisin kommentteja niiltä ihmisiltä, jotka ovat postauksia käyneet lukemassa – joko täällä tai kasvotusten.