Kuolema-keiju & Huuto-olento
Selfie Huudon kanssa.
Poliittisen tuohtumuksen, kiireen, ikävän ja omituisen murrosvaiheen leimaama syksy vetelee viimeisiä, ja aamut ovat jo nyt niin pimeitä, etten ole tällä viikolla jaksanut enää kävellä töihin. Illalla töiden jälkeenkään ei ihan heti tule välttämättä mieleen uhmata pimeyttä ja lähteä kaupungille. Oikeastaan kaiken tämän yhdistelmä on johtanut siihen, että olen nyhvännyt kotona pyjama päällä enemmän kuin aikoihin. Kun tein päätöksen, että se on ihan hyväksyttävää harrastaa pesimistä näissä olosuhteissa, aloin tehdä kummallisia asioita. Kuten laittaa kotia. Polttaa kynttilöitä. Leipoa. Lukea romaaneja (joo, se ei ole niin omituista, mutta Uuden Kuun Emilia on jälleen mun yöpöydällä). Aloittanut askartelemisen uudestaan.
Ja, pakko todeta: hitto että se on ollut kivaa!
Kirjoittelin jo aikaisemmin Nuuksiosta raahatusta puunoksasta, jonka spreijasin valkoiseksi ja viritin kattoon valojen kanssa. Tänään se sai seurakseen olennon, johon en kyllä välttämättä halua yöllä törmätä vessaan mennessä. Tarkoitus oli muovailla valkoisesta massasta keijukaisia haltijakauppavierailun seurauksena, mutta jotenkin vahingossa tulin tehneeksi enemmän Voldemortin oloisia päitä. No jaa. Yksi asia sitten johti toiseen, ja tänään olen viimeistellyt tyhjäkasvoisen Huuto-olennon ja viululla varustetun olennon. Kutsuisin sitä Kuolema-keijuksi, jos kehtaisin. Vastapainoksi tein myös oikein kiamltavia glitter-joulukortteja ja meikkasin pari Voldemortin alkiota vähän vähemmän pelottaviksi.
Jos kaipaa vastapainoa politiikan raivareille ja muulle pään sisällä vellovalle kamalle, niin voin suositella: ainakin omasta kokemuksen perusteella väittäisin, että liimapyssyn kanssa säheltäminen ja pikkuruisten poskipäiden muovaaminen. Vielä en ole ratkaissut, mihin ajattelin nämä aarteet nyt sitten säilöä – en välttämättä oikeasti halua sisustaa ihan kaikilla hörhöily-hahmoilla olkkariani. Toisaalta en kyllä varmaan heitä poiskaan, en raaskisi. Pienenä oli helpompaa: kaikki itse tehty oli söpöä ja hellyyttävää ja ihanaa, ja sen saattoi antaa lahjaksi. 25-vuotiaana askarrellut hahmot eivät ehkä herätä samanlaista varauksetonta ihailua lähipiirissä. Omaksi ajankuluksi tehdyt jutut ja askartelu eivät jotenkin kuulu asiaan. Luulen, että sen tekeminen oikeastaan vähän jäikin vuosiksi siksi, että se tuntui lähes nololta. Ihan kuin se olisi ollut niin, että ellei oikeasti ollut tarpeeksi hyvä pyrkimään ammattilaiseksi, olisi pitänyt ymmärtää lopettaa jo… Poikkeuksena tietysti erilaiset hörhöpiirit tai lasten kanssa tai iloksi tapahtuva askartelu.
Tyhmä ajatus, kieltämättä. Tänään aiemmin saattoi itkettää, kun Youtubesta alkoi soida laulu Mä annan sut pois, ja se kolahtaa arkoihin kohtiin, menetykseen ja muistamiseen. Mutta kun ompelin keijulle viulua ja olin onnistunut ompelemaan Huudon hihat kohdilleen, tunsin lapsellista mielihyvää.
Viimeiset kuvat ovat todisteita, että en ole tyystin mökkihöperöitynyt väkertäessäni keijukaisia. Kävin kaupungilla.