Kuuden kohdan katastrofi
Aina välillä – tai no, aika usein – kuulee ihmisten sanovan, että blogeissa ärsyttää sama täydellisyyden illuusio kuin muussakin sosiaalisessa mediassa. Että on vittumaista kertoa vain ne osat totuudesta, joista sietää ottaa kuvia Instagramiin.
Olen tästä vähän eri mieltä. Ensiksi: ainakin mun nähdäkseni kuvien tsiigaaminen toisten kukista ja ruokalautasista on esteettisempää ja miellyttävämpää kuin likapyykkien tuijottelu. Ei kaikkea tarvitse kertoa tai kuvata; joskus voi olla ihan jees keskittyä kivoihin yksityiskohtiin masentavien sijasta. Toiseksi: kyllä niissä blogeissa, joita itse seuraan, eletään välillä muutakin kuin silkoista pesuainemainos-elämää. Ja sekin on tosi jees.
Pohdin tätä kysymystä vähän eilen siinä vaiheessa, kun olin päivän aikana 1) innosta pinkeänä esseematskua etsiessä (Hello Sailor! The Hidden History of Gay Life at Sea -tiedoston auki klikkaaminen oli siis yritys opiskella, ei katsoa pornoa) ladannut koneelleni viruksen 2) istunut kippurassa UCL:n kirjaston portaikossa vatsakipujen takia 3) tullut ihan suotta kampukselle hakemaan yhtä Teresa de Lauretiksen teosta, joka osoittautui kadonneeksi 4) jumittunut ruuhkaan 5) mennyt vahingossa pysäkin ohi 6) raaskinut vihdoinkin surkeasta rahatilanteesta huolimatta ostaa portviiniä, joka sitten kauppakassin hajotessa tipahti ja särkyi tuhansiksi sirpaleiksi kadulle ja, totta kai, kengille.
Kohtaan 5 asti uskoin, että kaikki on mahdollista kääntää vielä parhain päin. Kohdan 6 jälkeen tulin erilaiseen lopputulokseen.
Ei paljoa huvittanut päivitellä. Jos alkuviikko olikin kulunut pilvenpiirtäjissä ja näyttelyissä, eilen ryömittiin viimeistään jossakin ihan uusissa epätoivon syövereissä. Hajonnut viinipullo ei ole varmaankaan ikinä sapettanut yhtä paljon.
Mutta ei se maailma sittenkään loppunut, ei tälläkään kertaa. Kyllä se vähän otti paijaamista ja peiton alla piileskelemistä, mutta silti – illan aikana viruksen sai kaivattua pois koneelta. Ja vatsakivun sai selätettyä makaamalla sängyssä jalat tyynykasan päällä ja naama suklaajäätelöpaketissa. Ja sitten kun kaivoin vikat kahdenkymmenen pencen kolikot rappujen ja laukkujen pohjalta ja lainasin Jaakolta loput pitsaan, maailma alkoi vaikuttaa jo aavistuksen valoisemmalta paikalta. Viimeistään siinä vaiheessa, kun pitsan ja vessapaperin hakureissulta tulikin takaisin myös yllätysvetona portviini, luultavasti sitä hajonnutta paljon parempi, alkoi jo varovaisesti hymyilyttää.
Tämän päivän kuvauksen tarkoituksena ei ole antaa ihastuttavan omaperäistä loppukaneettia siitä, että kaikella on tarkoitus. En usko. Mieluummin en hajottele viinipulloja kadulle ja kengilleni tai tee hukkareissuja kirjastolle hulluissa vatsakipukramppailuissa. Mutta pointtinani ehkä on korostaa taas sitä asiaa, jonka jankuttamiseen en ole vielä toistaiseksi kyllästynyt: välillä saa hajota palasiksi. On ihan ookoo porata hetki silmät päästään ja mennä peiton alle piiloon pahaa maailmaa. Sen jälkeen sieltä ehkä jaksaa kömpiä joskus uloskin, kun on murehtinut kyllikseen. Ainakin, jos on vuohenjuustopitsaa ja portviiniä lasissa, ja joku, joka on ihan vaan siinä. Se on just sitä olemista, epätäydellistä ja raskasta ja palkitsevaa ja ihanaa.
Niin ja jos joku sattuu tietämään, mistä todella löytäisi sen Hello Sailor! -teoksen tai Teresa de Lauretiksen Queer theoryn sähköisessä muodossa, tarjolla on suurta kiitollisuutta ja kunniaa. Myös muita vinkkauksia aiheeseen liittyvistä teoksista vastaanotetaan!