Kuusi kuukautta kotona – mikä fiilis?

Joulukuun lopussa tuli puoli vuotta siitä, kun olen viimeksi ollut työsuhteessa. Yhtä työkeikkaa lukuun ottamatta olen ollut äitiys- ja vanhempainvapaalla nyt siis kuusi kuukautta, eli suurin piirtein sen, mikä alun perin oli suunnitelmissa. Olen siis viime aikoina avannut yhä useammin työpaikkailmoitukset. Päivittänyt CV:n. Yrittänyt ajatella, että kohta saattaisi olla jo aika.

Mikä fiilis?

Moni hymyili ja pudisteli päätään viime vuonna, kun puhuin vanhempainvapaiden jakamisesta ja töihin palaamisesta joulun jälkeen, viimeistään keväällä. Et sä kuitenkaan raaski. Päänpudistelijat olivat ärsyttäviä, mutta tavallaan oikeassa: pitää paikkansa, että pienen kikattelevan ja kyljessäni tuhisevan ihmistaimen kanssa hengaileminen monella tavalla hakkaa loisteputkilamput ja maanantaiaamun palaverit. Joskus ihmettelin, eivätkö ihmiset ikävysty kuoliaaksi kotona ollessaan. No, en ihmettele enää.

En ole tylsistynyt (ok, olen ravannut viikonloppuisin luennoilla ihan alun alkaenkin, eli tämä voi vähän tasoittaa mökkihöperyyden kokemusta). On raskaita päiviä, huonoja hetkiä. On pettymyksiä ja kaiken nielevää epävarmuutta. Olen itkeskellyt enemmän kuin yleensä. Väsyttää, välillä ihan helvetisti – ja itselläni on sentään vauva, joka nukkuu kohtalaisen hyvin. On sellaista intensiivisyyttä ja läsnäolon vaatimusta, joka tuntuu kuluttavan puhki. Omasta lapsesta lähtevät maailman ihanimmat äänet – ja samalla myös ärsyttävimmät, kamalimmat ja hermoja riipivimmät äänet, joita kuvitella saattaa. Silti vauva-aika ei ole ollut sellaista, kun pahimpina hetkinä pelkäsin ja miltä se televisiosarjoissa näyttää olevan. Se on ollut monin verroin ihanampaa.

(Disclaimer: kannattaa muistaa avainilmaisu kohtalaisen hyvin nukkuva vauva. Ymmärrän myös hyvin niitä, joiden mielestä vauva-arki ei ole ihanaa. Siitä, mikä on ihanaa ja mikä ei, voisi kirjoittaa ihan oman postauksensa. Televisiosarjoissa sen sijaan tuntuu esiintyvän yksinomaan koliikkivauvoja.)

Päänpudistelijoilla oli tavallaan pointtinsa. Pitää paikkansa, että kuluneet kuukaudet ovat olleet itselleni korvaamattoman arvokasta, poikkeuksellista aikaa, jota en vaihtaisi mihinkään. Kuukaudet kohisevat ohi järjettömän nopeasti, ja 51-senttisestä rääpäleestä on sukeutunut esiin aurinkoinen pieni pötkylä, joka on 68 senttiä ja painaa yli yhdeksän kiloa. Vauva-aika voi olla ohi, ennen kuin sitä ehtii tajutakaan.

Päänpudistelijat olivat kuitenkin olennaisella tavalla väärässä. Se, mikä teki mieli sanoa silloinkin: sehän ei ole yksinomaan minun lapseni, eikä se ihana, ainutkertainen vauva-aika ole yksin minun omittavissani. Ei ole kyse ainoastaan siitä, että kotona oleminen syö naisten eläkkeet ja urakehityksen. Kyse on myös hoivavastuun jakamisesta toisella tapaa: toisen vanhemman oikeudesta viettää aikaa oman lapsensa kanssa. Ei ole yksin miehen velvollisuus puurtaa töissä, kun nainen läträä lapsen kanssa vauvan värileikissä (toisin päin: ei ole naisen velvollisuus siivota hikipäissään tuhannetta kertaa pukluja lattialta ja päältään ja vauvan päältä, kun mies istuu työkavereiden kanssa lounastauolla puhumassa syntyjä syviä ja kuittaa palkankorotuksen toisensa jälkeen).

Itseni on aikaisempaa helpompi ymmärtää, miten huomaamatta kuukaudet venyvät vuosiksi ja vuosi toiseksi ja miten työelämä näyttää etäältä yhä hektisemmältä, miten paluu tuntuu aina tulevan vastaan liian äkkiä, miten nettikeskustelut ovat omiaan herättämään jatkuvan epäilyksen: teenkö väärin, kärsiikö lapsi tästä, kärsinkö minä.

Samalla unohtuu olennainen. Niissä perheissä, joissa on kaksi vanhempaa, lapsi tuskin kärsii mahdollisuudesta rakentaa läheinen suhde kumpaankin, elää arkeaan kummankin kanssa. Hoivavastuun kasautuminen voi johtaa siihen, että toiselle vanhemmalle kertyy määrättömästi enemmän tietoa omasta lapsesta ja tämän tarpeista, osaamista, kyky pyörittää perheen arkea. Ja samalla siitä jää toinen paitsi. Samalla kotona arjen pyörittämiseen erikoistunut saattaa huomaamattaan tipahtaa työelämästä kokonaan.

Näin pätkätyöläisen näkökulmasta: ei minulla ole välttämättä varaa odotella kolmea vuotta ja katsoa, mitä sitten tapahtuu. Kukaan tai mikään ei takaa, että pääsen takaisin silloin, kun minulle parhaiten sopii. Sanoi lainsäädäntö aiheesta mitä tahansa, määräaikaiselle työntekijälle raskaaksi tuleminen tarkoittaa usein äitiysvapaan (ja sitä mahdollisesti seuraavien vanhempain- ja/tai hoitovapaan) mittaista aukkoa työhistoriaan.

Päänpudistelijoiden lisäksi epäilijöihin lukeutuvat ihmiset, jotka sanovat painokkaasti äidin olevan lapselle kuitenkin eri asia kuin isä. ”Eri asia” tuntuu tässä yhteydessä olevan kohtelias kiertoilmaisu sille, ettei isä merkitse lapselle yhtä paljon kuin äiti. Tähän on vaikea yhtyä. En aidosti pysty uskomaan, että lapsen kiintymys vanhempaan olisi sukupuolesta kiinni. On itsestään selvää, että äiti on lapselle eri asia kuin isä – kyseessä ovat kaksi eri ihmistä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että äiti olisi aina ylivertainen super vanhempi ja isä joku merkityksetön kyläilijä (ellei sitten sellaiseksi käytöksellään muodostu).

Ja sitten siihen imetykseen, joka usein nousee esiin. On totta, että normien ja perhevapaajärjestelmän lisäksi imetys ohjaa arkea enemmän kuin itse konkreettisesti etukäteen tajusin. Vaikka pyrkimyksenä olisi hoivavastuun mahdollisimman yhdenvertainen jakaminen, täysimetys tuppaa viemään toiseen suuntaan. (Imetyksestä olisi paljonkin sanottavaa, mutta keskityn nyt siihen, mikä vastuun jakautumisen kannalta on olennaista.) Raskaus, synnytyksestä toipuminen ja imetys ovat hyvin konkreettisia, hyvin ruumiillisia – ja ne väistämättä muovaavat vauva-arkea. Jos äiti täysimettää ensimmäiset kuukaudet eikä lapsi huoli pulloa tai sitä ei hänelle haluta/uskalleta antaa rinnan vieroksumisen pelossa, äiti ei voi käytännössä olla poissa lapsen luota kuin korkeintaan päiväunien ajan. Silloinkin, jos äiti pumppaa maitoa valmiiksi kaappiin ja se annetaan lapselle pullosta, parin tunnin poissaolot voivat olla äidille fyysisesti tukalia, kun rinnat täyttyvät maidosta.

Viimeisten kuukausien aikana olen pumpannut maitoa muun muassa Kriittisen korkeakoulun pikkujouluissa, Stockmannin vessassa ja WSOY:llä pidetyssä editointityöpajassa. Tästä voinee jo päätellä, että imetyksestä huolimatta olen ollut lapsestani erossa välillä pidempäänkin kuin päiväunien ajan; luentojeni tai muiden poissaolojen aikana lapsi on lähtökohtaisesti isänsä kanssa, ja saa pullosta etukäteen pumpattua maitoa. Se on mahdollistanut sen, että toisinaan minuun voi törmätä ilman vauvaa.

Onneksi tähän ratkaisuun päädyttiin ennen kuin tajusin, miten paheksuttavana tätäkin toisinaan pidetään – kun tähän havahduin, meillä oli jo hyvä ja toimiva järjestely, jossa kaikki tuntuvat voittavan. Lapsi saa läheisyyttä isänsä kanssa, isä ei joudu sivustakatsojaksi omassa perheessään, äiti pystyy vetämään henkeä välillä. Paineistetun täydellisyyden tavoitteiden keskellä tästä, kuten niin monesta muustakin asiasta, hetkittäin saattaa yllättää syyllisyys: että äitinä edes toivoo mahdollisuutta välillä poistua kotoa itsekseen. Mutta väitän, että minulle ja meille se on tehnyt kokonaisuudessaan vain hyvää. Kun välillä poistuu kotoa, muistaa taas, että kotiin palaaminen on aika ihanaa (toivottavasti edes useimmiten). Harvassa lienee se vanhempi, joka ei ole hetkittäin kokenut uuvuttavaksi vaipparumbaa puklurättien keskellä. Stressaantuneena ja uupuneena hermot kiristyvät, arjesta tulee ikävämpää – ja se ainakin heijastuisi niin lapseen kuin parisuhteeseenkin.

Silti useimmiten, jos tapaan tutun ihmisen kaupungilla ilman lastani, ensimmäinen kysymys on ihmettely siitä, minne olen vauvani jättänyt. Tätä kysymystä ei ole _kertaakaan_ kysytty lapsen isältä.

Eri perheissä eletään erilaisten reunaehtojen varassa ja tehdään usein nykyisen perhepolitiikan suosimia ratkaisuja. En enää ihmettele niin paljoa, mikseivät naisetkaan ole aina kovin halukkaita jakamaan vanhempainvapaita. Se, mikä yllättävän harvoin sanotaan ääneen: vauvan kanssa kotona voi olla myös ihan kivaa.

Vauva-arjen hektisyyden jälkeen työelämä voi tietysti tarjota eri tavoin omaa aikaa, tilaa hengittää. Mutta se voi olla myös toisin päin: vauva-arki tarjoaa mahdollisuuden elää sellaisessa elämänrytmissä, jota ei määritä deadlinet ja kapitalismin henki. Ajauduttiin tässä yhtenä aamuna Laura Saarikosken kirjoituksen myötä puhumaan työn ja perheen yhdistämisestä Yhdysvalloissa. Aikaisemmin keskityin mielessäni surkuttelemaan urastaan luopuneita naisia, joiden arjen täyttää vuodesta toiseen lastenhoito ja kotityöt. Nykyisin en ole varma, kumpi säälittää enemmän – ensin mainitut vai sittenkin ne vanhemmat, jotka tekevät toisinaan jopa 80-tuntista työviikkoa nähden lapsiaan vain vilaukselta (sivumennen sanoen: en haluaisi edes ilman lasta olla todennäköisesti töissä 80 tuntia viikossa). Molemmat vaihtoehdot kuulostavat pidemmän päälle ihan paskalta. En haluaisi olla kumpikaan – ja onneksi ei tarvitse.

Kuuden kuukauden kotona olemisen jälkeen olen varmempi kuin koskaan, että vanhemmuuden jakaminen kannattaa. Terveisiä siis päättäjien suuntaan: synnytystalkoiden toivottelun sijaan kiinnostaa perhevapaauudistus (6+6+6=<3), vanhemmuuden jakaminen, raskauteen perustuvan syrjinnän lopettaminen, nuoriin naisiin kohdistuvan yleisen syrjinnän lopettaminen (#lapsentekoriski), perhevapaakustannusten jakaminen työnantajien kesken, imetyksen ja työelämän yhdistämisen helpottaminen. Noin niin kuin alkajaisiksi.