Kuusi viikkoa verta, maitoa ja kyyneleitä

Huomenna tulee kuusi viikkoa siitä, kun tähän maailmaan syntyi uusi pieni ihminen ja kysyin, että tuuksä meijän matkaan. Pieni, linnunluinen olento, joka tuhisee ja äännähtelee ja kasvaa. Ihminen, joka alkaa pikku hiljaa omista maailmoistaan suuntautua kohti myös tätä maailmaa: hymyillä ja seurata katseellaan, ihmetellä silmät selällään. Vaatia maitoa aina mitä erilaisemmissa paikoissa.

Kuuteen viikkoon mahtuu kaikenlaista. Osittain en ole kirjoittanut mitään siksi, etten osaa löytää oikeita sanoja, koska maailma ympärillä muuttuu nopeasti ja joka päivä ajattelen sittenkin eri tavoin tästä kaikesta. Toiseksi, se, joka ei liene valtaosalle ihmisistä yllätys ja sittenkin tavallaan sellainen oli: ajan puute on käsittämätön. Sähköposti vai lounas? Pyykit vai huulipuna? Päikkärit vai lukeminen? Arki on täynnä pieniä valintoja, ja aina välillä ei saa kumpaakaan. Kun on yksin kotona, kaiken oppii tekemään äkkiä. Juomaan kahvia äkkiä. Tyhjentämään astianpesukoneen äkkiä. Pukemaan vaatteet äkkiä. Syödä kannattaa, aina. Jatkuvasti odottaa tulevansa keskeytetyksi, jättävänsä asiat sikseen. Teen asioita hätäisesti, nopeasti. 

Kolmanneksi: se on niin älyttömän henkilökohtaista. En ole varma, mitä haluan kertoa, kenelle ja miten. Tavallaan en muusta haluakaan puhua kuin vauvakuplastani, omista sekopäisistä oloistani, siitä mikä on ihanaa ja siitä mikä tuntuu sietämättömän raskaalta. Koska kyllä, raskaalta se on tuntunut. Kuuteen viikkoon mahtuu verta, maitoa ja kyyneleitä; hikoiltuja öitä ja valvomista, pelkoa ja syyllisyyttä. Imettämistä milloin missäkin: Tokoinrannassa, Porthanian aulassa, kahvilassa, Varsapuistossa, autossa, Raision ostarilla. Tikkejä ja jälleen kerran muuttuva ruumis. Pikkiriikkiä pieniä silkkimyssyjä ja jalasta potkittuja villasukkia. Pieni hyrisevä ääni nukkuessa. Kyljessä kiinni torkkuja keskellä sänkyä. Kyyneleitä milloin mistäkin syystä. Kauhua, kun pitää äkisti oppia nostelemaan pientä linnunluista olentoa ja uskoa, ettei se mene välittömästi rikki – ei fyysisesti, ei henkisesti, eikä muutenkaan. Yritystä lukea toisen tarpeita, nälkää, väsymystä, levottomuutta. Addiktoivia keskustelupalstoja, joilla en ikinä voinut kuvitella käyväni, ja keksin aina jotakin uutta, mistä voi tuntea syyllisyyttä. Riittämättömyyden tunne, pelko ettei osaakaan. Ei siihen voi valmistautua sittenkään kunnolla, ei vaikka luulisi. Tuntuu uskomattomalta, että auton ajamiseen tarvitsee ajokortin, mutta pienen ihmisen voi saada vastuulleen ties minkälainen huithapeli. Kaikki ohjeet osoittavat ristiin ja lopulta tekee mieli olla kuuntelematta ketään.

Silti. Kun olen lähtenyt luennolle ja jättänyt lapseni kotiin toisen vanhempansa kanssa – kuten aina ajattelinkin tekeväni – ja muiden ihmisten reaktiot saavat epäilemään lapsen hauraan minuuden vaurioitumista turhamaisen huithapeli-äidin takia, saan puhelimeeni kuvan, jossa lapseni hymyilee onnellisen ja rentoutuneen oloisena. Ja ajattelen, että juuri näin sen pitääkin olla. Että mahdollisimman paljon unta ja mahdollisimman vähän syyllistymistä, niin kuin näissä puitteissa nyt mahdollista on. Minun lapseni tuli meille, tähän elämään. Ei se kovin onneton elämä ole, ja tuskin tuottaa kovin onnetonta lastakaan. Ainakin sitä on vaikea uskoa, kun katselee hymysuista tyyppiä, joka aina uudestaan pyytää päästä syliin.