Merkintöjä Lontoosta

Kävin Lontoossa. Matka oli ensimmäinen sen jälkeen, kun lähdin takaisin vaihdosta. Tunne oli hassu: vanhoilla kulmilla pyöriminen tuntui samalla tavalla hämmentävältä kuin uni, jossa kaikki on tuttua. Samalla se lievästi järkytti – mitä, täällä on kaikki ennallaan, vaikka maailma on ihan eri kuin se oli! Siis oma maailma. Kahdessa vuodessa ehtii tapahtua paljon. Vaikka tunnollisesti kipaistiin heti entiseen lähipitseriaan ja tilattiin lemppari-intialaisessa samat annokset kuin ennenkin, muutos oli käsinkosketeltava. Olin varautunut ajatukseen, että vanhat kantakahvilat tai baarit eivät ole enää paikallaan. Sen sijaan shokeeravampaa oli se, että ne tosiaan yhä olivat siellä, ja miltä tuntui kävellä niihin uudestaan. Muistaa, mistä lähikaupasta saikaan hyvää leipää, millaisella intonaatiolla bussissa kuulutetaan this bus terminates here silloin kun sitä vähiten toivoisi, miten hyytävältä kostea kylmyys voi tuntua (ja nihkeän märät sukkikset). 

On epämääräisen haikeaa ajatella sitä tyyppiä, joka niissä paikoissa silloin hengasi, ja millaista lähitulevaisuutta se itselleen kaavaili. Tai mitä se pelkäsi – ihan vääriä asioita! Niin. Kun se tyyppihän ei tosiaan voinut tulevaisuudesta tietää paljoa mitään niillä korteilla, jotka silloin oli.

Ei ole helppoa keksiä konkreettisempaa tapaa vääntää rautalangasta, että tulevaisuutta on monissa asioissa turha suunnitella tai murehtia liikaa, halusinpa itse väittää asiasta mitä tahansa. Tulevaisuuden minän ongelmia ei voi ennakoida, ja murehtiessaan etukäteen potentiaalisia ongelmapesäkkeitä murehtii luultavasti ihan vääriä asioita. Toisekseen – vaikka osuisi arvailuissaan oikeaan, hittoako niille silti mahtaa. Jos ne käyvät toteen, se vituttaa ajankohtaisenakin ongelmana, vaikka olisi koettanut etukäteen surra jo varastoon.

Tämä vuosi on alkanut vaihtelevalla melankolialla, jota en osaisi kunnolla pukea sanoiksi, vaikka haluaisinkin. Se ei oikeastaan haittaa. Lontoo on haikeudesta huolimatta kaupunki, jonka koen kummallisen lohdullisena. Siellä ei tarvitse olla yhtään sen kepeämpi kuin on. Kun pakenee tammikuista vesisadetta Tate Moderniin ja löytää sieltä vilttien kanssa makoilevat ihmiset kuuntelemassa Philip Parrenon Anywhen -teosta, on vaikea olla tuntematta haikeuden ohella onnea siitä, että täydellisyyttä hipovia hetkiä on olemassa. Maagiset paikat eivät välttämättä pysy vuodesta toiseen samoina, mutta ne eivät lakkaa olemasta. Kirjakaupat, Wickedin I Am Not That Girl, Stoke Newingtonin kuhisevat kadut viikonloppuaamuna, tuulinen Southbank – niissä on jo yksistään tarpeeksi syytä matkustaa Lontooseen. 

Viimeksi kirjoitin, etten lupaa itselleni tänä vuonna mitään; pikemminkin toivon. Tehdään siis niin. Toivoin vähemmän järkähtämättömyyttä ja enemmän liikkumavaraa, koskekoon se myös tulevaisuuden suunnittelemista. En ole ikinä osannut antaa yhtä vähän vuorenvarmoja vastauksia kuin nyt. Se on ärsyttävää ihmiselle, joka on tottunut kyhäämään suunnitelmia päässään salamannopeudella, tekemään tavoitelistoja ja aarrekarttoja. Tällä kertaa ajattelin kokeilla toista kautta. Ehkä se ei ole vain epämääräistä ajassa lillumista ja päämäärättömyyttä, ehkä se on myös osa sitä kuuluisaa liikkumavaraa.  

Mitä sitten odottelen? Jonkinlaista taivaallista merkkiä tai varmuutta? Jaa’a, paha sanoa. Ehkä tässä lilluessani vielä keksin senkin, mitä oikein odotan. En tiedä, luotanko tällä hetkellä jostakin esiin pulpahtavaan vuorenvarmuuteen enää ehdottomasti. Mutta sen tiedän, että tänä vuonna yksi kauneimmista kuulemistani lauseista oli mä en oo varma. Moni asia on nyt auki. Päämääriä ja selkeitä suuntia on vähän; ne harvat, joita on,ovat sitäkin tärkeämpiä. Siitä on ihan hyvä lähteä liikkeelle.

Kuvat: Jaakko Utriainen