Mitä tulen kaipaamaan?
Tunnustan. Olen helvetin huono elämään hetkessä.
Jokainen kanssani samaan ikäpolveen kuuluva lienee kasvanut kuunnellen samoja, jokseenkin kulahtaneita kliseitä mukavuusalueen ulkopuolelle uskaltautumisesta, hetkeen tarttumisesta ja läsnäolosta. Koska itselläni on taipumus inhota toisteltuja totuuksia, olen myös näiden suhteen ollut melko varauksellinen. Taipumus, jota voi ihan syystäkin kritisoida välillä latistamiseksi, on tietysti toisinaan ihan terveellinen – kyseenalaistaminen kun on myös sellainen tekeminen, joka edellistenkin hokemien aktiivikäyttäjän työkalupakkiin kuuluu.
Viime vuosina olen kuitenkin paikoitellen päätynyt itseni kanssa jankkaamaan aika metatasolle, nimittäin pohtimaan kyseenalaistamisen kyseenalaistamista. On lopulta aika uuvuttavaa – ja mahdotonta – koettaa pitää koko ajan kaikki ovet auki, kyseenalaistaa omat valintansa ja olla valmis nylkemään ne nurin niskoin, palaamaan niiden alkujuurille. Vasta viime vuosina olen antanut itselleni luvan antaa olla; todeta, että tämä on hyvä, tässä näin, ja ei siitä sen enempää. Jo riittää jossittelu, näillä mennään. Ja kun ensimmäisen kerran sen tein, tunsin suunnatonta huojennusta. Että ihanko sitä tosissaan saa päättää vain olla.
Olen vieläkin ihminen, joka suunnittelee samanaikaisesti vähintään viittä rinnakkaistulevaisuutta. Se ei ole yksinomaan huono asia: siitä saa myös pontta tavoitella asioita. Sitä voi pitää levottomuutena, kunnianhimona tai ahneutena kahmia elämästä kaikki mahdollinen, mutta ainakin se tuppaa pitämään ihmisen liikkeelle, tähyilemään tulevaa kohti (tai mennyttä – olen myös tosi hyvä nostalgisoimaan, muistelemaan ja kaipaamaan).
Paskempi homma on, että silloin välillä unohtaa juuri sen, mitä ympärillä on sillä hetkellä. Kun aina kurottelee tulevaa, seuraavaa vaihetta kohti, saattaa missata ne hetket, jolloin kaikki todella tuntuu olevan siinä. Että mitä tahansa tapahtuu, tämän parempaa elämästä ei tule.
Se on niin isosti sanottu, että poistin edellisen lauseen kolme kertaa, ennen kuin uskaltauduin jättämään sen ilman mitään täytesanoja paikoilleen. En kirjoittanut välttämättä. Enkä ehkä. Ne ovat toki siellä, mahdollisuuksina rivien väleissä, mutta juuri nyt – tekstin teeman mukaisesti – tuntuu siltä.
Tämän parempaa ei tule.
Mitä tahansa seuraavaksi tulee ja millaiseksi elämä muotoutuu, pieninä välähdyksinä tulevat ne hetket, joita jälkikäteen tulen kaipaamaan. Ensimmäisten viikkojen paniikinomaisen kauhun hellitettyä niitä alkaa huomata ympärillään. Katoavia ja pieniä juttuja, arkisiakin. Jossakin siellä väsymyksen ja puklattujen vaatekertojen välissä. Illat, jolloin makaan sängyllä imettämässä ja kuuntelen, kun vieressä toinen lukee iltasatua, Narkissosta ja Kultasuuta. Kun tulen kotiin ja lapsi nauraa eteisessä. Kun lapsi on keksinyt oman kielensä ja leikkii sillä koko päivän, roikottaa sitä ulkona ja pelleilee. Pitkät kävelylenkit, kahviloissa luuhatut hetket. Sumuinen meri ja kolisevat sporat. Yhteiset lounaat kolmen kesken. Hymy, helisevä nauru. Ensi lumi, joka jysähtää tajuntaan: se todella on lapselle maailman ensimmäinen lumi.
Törsään rahoistani naurettavan ison osan ulkona syömiseen. Olen luopunut morkkiksesta asian suhteen: olen päätynyt siihen, että jokainen kahviloihin ja ravintoloihin syydetty euro on sen väärti, että tämän poikkeuksellisen elämäntilanteen voin luuhata lounaalla niin pitkään kuin haluan, nähdä muita ihmisiä, myös lapsen toista vanhempaa kesken työpäivän, ja ottaa ilon irti kiireettömistä päivistä. Koskaan ei ole tuntunut yhtä tärkeältä kuin nyt elää kaupungissa ja lähellä muita ihmisiä; heti kadulla ollaan valmiiksi jossakin. Se tekee lähtemisen kynnyksestä matalan (asiaan auttaa toki myös se, että lapsen päikkärit onnistuvat parhaiten juuri ulos lähtemällä). Ei vauva-arki ole ainoastaan sitä, minkä kaikki muistavat kertoa: lunastamattomia univelkoja, unohtuneita lounaita, haisevia kakkavaippoja. Toki se on niitäkin, ja sellaisia päiviä, jolloin kaikki tuntuu raskaalta. Mutta se on myös tämä päivä, jolloin neuvolan jälkeen lähdetään syömään kolmen kesken, ja näpytellään viestejä niille toisille, joiden aikatauluja työelämän rytmi ei määritä.
Tämän kuukauden rytmi on ollut toisenlainen kuin yhdenkään toisen lokakuun. Että joka ikinen päivä katsoo ruskaa ja näkee sen hitaasti vaihtuvan. Vihreästä tulee keltaista ja keltaisesta oranssia ja yhdessä yössä puista tulee paljaita, ne peittyvät lumeen.
Niinä hetkinä on aikaa ajatella. Vaikka itsepintainen haluni suunnitella, tehdä ja mennä pitää pintansa, välillä havahdun: mihin tahansa suuntaan elämä tästä kulkeekin, tätä syksyä tulen todella kaipaamaan. En ole tulossa onnelliseksi; olen sitä juuri nyt, tässä.
“I remember one morning getting up at dawn. There was such a sense of possibility. You know, that feeling. And I… I remember thinking to myself: So this is the beginning of happiness, this is where it starts. And of course there will always be more…never occurred to me it wasn’t the beginning. It was happiness. It was the moment, right then.”
― Michael Cunningham, The Hours