Mökkihulluutta

Tänä viikonloppuna parasta on ollut takkatuli, kirpeys ilmassa, saunan lämmittäminen, Runotyttö etsii tähteään ja läpitunkematon pimeys yöllä. Tähdet. Aamukahvi laiturilla, järven yllä leijaileva usva. Rikkumaton hiljaisuus. 

Olen aina ollut henkeen ja vereen kaupunki-ihmisiä. Asuin Espoossa 19-vuotiaaksi asti, ja jo ala-asteella unelmoin aikuisuudesta, jolloin kirjoittaisin dekkareita ja ajelisin sporalla. Teininä Länsiväylän sillan ylittäminen tuntui joka kerta vapaudelta. Lontoossa rakastin kiivetä Primrose Hillille, josta näki suurkaupungin siluetin. New Yorkiin rakastuin päätä pahkaa lomareissulla ja päätin vakaasti, että vielä joskus asuisin siellä, edes vähän aikaa.

Mutta on olemassa sellaisia hetkiä, jolloin ymmärrän täysin suomalaisen mökkihulluuden. Ja enemmänkin kuin ymmärrän: kuulun samaan mökkihulluun porukkaan. Hingun tuijottamaan takkatulta enkä välitä siitä, että oikeastaan veden kantaminen on työlästä hommaa, huussissa on hämähäkkejä ja saunaa sytyttäessä saan vahingossa palovamman käteeni.

Mökillä tehdään aina samoja asioita. Saunotaan. Laitetaan ruokaa, syödään. Käydään uimassa. Se on yllättävän lohdullista, rauhoittavaa.

Ja koko ajan ympärillä on se hiljaisuus, joka nielaisee sisäänsä. Siihen on hyvä nukahtaa, villasukat jalassa.