Oma huone

17.1.2018 Karla

Saako lomalla tehdä töitä?

Luin tänään Ompeluseurasta keskustelua, jota jäin miettimään. Aiheena oli Helsingin Sanomien julkaisema juttu 24-vuotiaasta Ronja Salmesta, joka on valittu juuri Helsingin kirjamessujen uudeksi ohjelmajohtajaksi.Sen lisäksi Salmi on ehtinyt kirjoittaa viisi kirjaa ja juontaa ja käsikirjoittaa lukuisia lasten- ja nuortenohjelmia. Kuulostaa ehdottoman siistiltä.

Tämä ei postaus ei kuitenkaan käsittele Salmen uraa. Se käsittelee sitä, mitä ajattelin Ompeluseuran keskustelua lukiessani. Vaikka jokainen allekirjoittanee, että lasikattojen rikkominen tällaisella meiningillä on hullun hienoa, kaikki eivät varauksettomasti fiilistelleet itse artikkelia tai sitä, millaisia asioita toimittaja oli päättänyt siinä korostaa.

Puhutaan ensin otsikosta. Olen nähnyt niitä samaiselle artikkelille tänään nimittäin kaksi. Ensimmäinen: Harva 24-vuotias on ehtinyt yhtä paljon kuin Ronja Salmi – Helsingin kirjamessujen uusi ohjelmajohtaja ei lopeta työntekoa edes lomalla. Toinen: Ronja Salmi, 24, nousi yhdessä yössä Suomen merkittävimpien kulttuurivaikuttajien joukkoon – nyt hän päättää, mitä Suomen suurimmilla kirjamessuilla tapahtuu. Epäilen, että olisin mieluummin lukenut jälkimmäisen aamiaispöydässä tänään kello seitsemältä. On jotenkin hirvittävän nolostuttavaa myöntää julkisesti, mutta kyllä minun välitön reaktioni oli jotakin muuta kuin innostunut voimaantuminen. Se oli häpeä. Että mitä minä olen saanut aikaan, 28-vuotispäivä kolkuttelee ovella ja kaikki on vielä tekemättä, saavuttamatta, enkä ole edes esikoisromaania saanut pullautettua ulos.

Henkilökohtaiset alemmuuskompleksit eivät tietenkään tarkoita sitä, että menestymisestä tai inspiroivista tyypeistä ei saisi puhua, ettei kenellekään vain tule siitä paha mieli. On aika itsekeskeistä, jos toisten menestyminen saa kaivelemaan omaa napaa tai mahdollisesti kolhiintunutta itsetuntoa. Silti muistan sen häijyn tunteen, kun joskus teini-ikäisenä tunsin aikuisen tehneen mielessään jonkinlaisen jaon heihin, joilla merkittäviä lahjoja on, ja heihin, joilla ei. Koin tipahtavani ulkopuolelle. Olin tottunut pitämään itseäni kyvykkäänä, kunnes itsetuntoni koki syystä tai toisesta romahduksen. Ajattelin, etten ollutkaan erityisen älykäs, lahjakas, kaunis (tärkeää), eikä minusta sittenkään tulisi mitään erityistä. Joku voisi myös väittää, että nössöilin, koska en ollut ikinä tottunut aitoon kilpailuun.

No joo. En onneksi pode enää samoja tuskia kuin teini-ikäisenä, ja arvioni omasta ajattelustani tai osaamisestani on kohentunut kahdenkympin paremmalla puolella huomattavasti.

Minulla on ristiriitainen suhde menestyjäfeminismiin, mistä olen kirjoittanut aiemminkin. Ilman esikuvia maailma ei muutu, ja tarvitaan niitä tyyppejä, jotka menevät eivätkä vain meinaile. Kannatan yhteiskunnallisista rakenteista keskustelemista joka välissä, mutta silti on myös ihan hyvä pointti myös tämän puheen kääntöpuoli. Siinä missä menestyjäfeminismissä sorrutaan välillä siihen, että kuka tahansa vaan voi jos vaan haluu tarpeeksi, ja että vain tietynlainen menestys on ihailemisen arvoista, yhteiskunnallisista rakenteista ja niiden määräävyydestä puhuminen ei tarjoa mitään lohdullista tilalle. Menestyjäfeminismin tarinat ovat hyviä tarinoita: houkuttelevia Tuhkimo-tarinoita, joiden avulla ihmiset jaksavat sinnitellä. Väitän, etten olisi laittanut alttiiksi itseäni monille asioille, jos en olisi elänyt vaihetta, jossa ramppasin milloin missäkin menestyjänaisten aamiaisilla ja tuuppasin itseni jatkuvasti tilanteisiin, joissa pelotti aivan helvetisti. Väitän, että elämäni olisi monin tavoin köyhempää, enkä olisi välttämättä jaksanut yrittää kursia kokoon sellaista elämää, kun halusin. Tarinan opetus ei ole, että jokainen pystyy, vaan sitä, että ilman toivoa on hankalaa edes yrittää. Ihmiset yrittävät aivan todella erilaisista lähtökohdista käsin, ja se mikä on mahdollista yhdelle, ei ole sitä toiselle. On rehellisempää, ja ehkä joissakin tapauksissa myös voimauttavampaa, kuulla totuus: se ei ole aina sinusta itsestäsi kiinni. En kuitenkaan voi vannoa, että olisin halunnut kuulla sen kaksikymppisenä, kun elin oman elämäni nousukautta, tai niinä hetkinä, kun olen ollut kaikista surkeimmillani.

Olen muuttunut viime vuosina paljon, mutta edelleen pidän itseäni aika kunnianhimoisena. Se saattaa nykyisin tarkoittaa eri asioita kuin joskus aikaisemmin, mutta se on yhä olemassa. En hakkaa enää päätäni seinään saadakseni asioita, joita en välttämättä edes halua. En yritä kahmia kauhuissani kaikkea, etten jäisi paitsi mistään. Tajuan, että hullujen spurttien aiheuttama adrenaliinikänni vaatii veronsa, ja onnistumisten aiheuttama euforia ei riitä ikuisesti. En usko, että kovin moni luonnehtisi minua ”nuoreksi menestyjäksi”. Usein ajattelen, että niin, sentään olen kuitenkin aika nuori, ja elämässä ehtii toivottavasti tehdä vielä varsin monenlaisia asioita.

Toiseksi mietin sitä toista isoa teemaa, jossa keskustelussa väiteltiin. Se oli työtahti. Töiden tekeminen lomalla herättää ymmärrettävästi tunteita. Suhtaudun tähän(kin) ristiriitaisesti. Näin kirjoitin aiheesta reilu vuosi sitten: Yleensä ihmiset, joka antautuvat työlleen (tai: harrastukselleen, projekteilleen, matkustelulle, mille tahansa) ovat ihmisiä, joilla on intohimoinen suhde kyseiseen asiaan. Ei työlle (tai niille muille asioille) antauduta vain siksi, että joku pakottaisi tekemään niin, vaan myös siksi, että se on inspiroivaa, palkitsevaa ja innostavaa. Seison edelleen tämän takana. Siksi olen tavallaan sitä mieltä, että lomalla töiden tekeminen ei pitäisi kuulua kenenkään muun keskusteltavaksi – antaa palaa, jos siltä tuntuu. Olen itse tällä viikolla muistanut, että itse asiassa, minähän teenkin sitä työtä, jota olen joskus kuvaillut unelmatyökseni. Että joihinkin asioihin tulee palo, ja niiden hankalienkin kohtien kanssa on palkitsevaa tapella, siinä saa onnistumisia, sitä rakastaa.

Työtä ei kuitenkaan tehdä tyhjiössä. Jos julkisuudessa ihannoidaan ihmisen luopumista vapaa-ajasta, se ei ole vailla seurauksia. Se on osa yhteiskuntaa ja sen rakentamaa työkulttuuria. Se lähettää myös viestin, että menestymisestä on turha haaveilla, jos laittaa työkännykän kiinni viikonloppuisin ja lukee postit vasta maanantaiaamuna. Ja näinhän se usein menee. On ihan sama, vaikka työpaikalla sanottaisiin, että levätä saa, ellei kukaan muu tee niin. Kuka haluaisi olla se ainut, joka laiskottelee lomat ja viikonloput? Tai vaikka myöntäisi, että sitä työtä ei tee sydämen palosta ja intohimosta, vaan vaikka siksi, että kerran kuussa tilille tuleva liksa ilahduttaa?

Toki voidaan myös argumentoida, että nämä ovat alavalintaan liittyviä kysymyksiä. Vapaaehtoisesti valitut ylityöt ovat kuitenkin monissa paikoissa normi. Se jättää menestymisen vain niille ihmisille, joille on mahdollista tehdä niitä. Näin ollen menestymiseen kelpaava normi on yhä edelleen uskomattoman kapea. En näe välttämättä feminismin riemuvoittona sitä, että vuonna 2009 Ranskan entinen oikeusministeri Rachita Dati palasi töihin viisi päivää synnytyksen jälkeen ollakseen paikalla tärkeän oikeusuudistuksen esittelemisessä. Voidaan kysyä, kenen muotoilema on tällainen järjestys, ja ketä se hyödyttää. Sivumennen sanoen: ihan yhtä paskamaisena ja epäfeministisenä pidän sitä, miten tapahtuman aikaan oikeusministeri revittiin palasiksi vauva.fi:n palstoilla tai sitä, että ranskalaisille teetettiin galluppeja, jossa he arvioivat, onko oikeusministeri hyvä äiti.

Vapaat valinnat ovat ihan älyttömän monimutkainen asia, ja kenenkään ulkopuolisen on paha mennä arvailemaan, kuka tekee päätöksensä missäkin tilanteessa ”vapaasti” ja mitä se ylipäänsä tarkoittaa. En siis oikeastaan halua arvailla, oliko Ranskan silloisen oikeusministerin valinta vapaa vai ei. Toisen vapaiden valintojen kyseenalaistaminen pahimmillaan uhriuttaa tekijän ja vie toimijuuden kokonaan. Toisaalta, kuten työtä, myöskään valintoja ei koskaan tehdä tyhjiössä. Kenen valinta on vapaa? Tekevätkö lähes kaikki suomalaiset perheet sattumalta saman vapaan valinnan, että vanhempainvapaita käyttävät lähes yksinomaan äidit?

Ranskan oikeusministeri ja vanhempainvapaiden käyttäminen eivät ole kaukaisia asioita, vaan ne ovat osa sitä, millaista työkulttuuria rakennetaan. Oli virkistävää lukea artikkeli, jossa kerrankin menestyneeltä naiselta ei kysytty työn ja perheen yhteensovittamisesta. Nainen ei välttämättä halua tai hanki lapsia, eikä etenkään ole selvää, että nainen olisi parisuhteessa hankittujen lapsien hoitamisesta jotenkin ensisijaisesti vastuussa. Pännii kuitenkin myös se, jos lapset ja ura asetetaan yhä jonkinlaiseen joko tai -asetelmaan. Toivoisin, että vuonna 2018 menestyksekäs ura, intohimo työhön, vapaa-aika ja ihmissuhteet mahtuisivat sukupuolesta riippumatta yhteen elämään, eivätkä menestymisen edellytykset sulkisi ulkopuolelleen niin monia ihmisiä. Tarvitaan naisia, jotka rikkovat lasikatot, mutta se ei yksinään ole tarpeeksi. Ei riitä, että naiset muuttuvat, vaan tarvitaan yhteiskunta, joka muuttuu.

Puheenaiheet Ajattelin tänään Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta

3.1.2018 Karla

Feministi elokuvissa x 2

Kävin joulukuussa kaksi kertaa elokuvissa. Elokuvilla ei ollut mitään yhteistä nimittäjää, paitsi se, että kävin katsomassa ne. Se lienee syy, miksi molempien jälkeen löysin itseni miettimästä samoja teemoja. Ensimmäisen elokuvan kohdalla olin riemuissani, toisen kohdalla tunsin turhautunutta raivoa. Kuten joskus opponenttini seminaarityötäni ruotiessaan ilmaisi, tarkastelen aineistoani feminististen silmälasien läpi. Voisin nyt lähettää hänelle terveiset, että tämä piirre ei ulottunut ainoastaan silloiseen seminaarityöni, vaan katselen nykyisin samojen lasien läpi myös vapaa-ajallani kuluttaman viihteen: elokuvat, tv-sarjat, kirjat. Halusin tai en. Oman postauksen voisi kirjoittaa siitä, miten sydämeni on särkynyt erinäisten lemppareiden kohdalla (esimerkiksi Sinkkuelämän jakso Boy, Girl, Boy, Girl on nykyään hermoja riipivyydessään ihan nou nou kamaa, vaikka siitä saikin nokkelan sisäänheittolainauksen queer-teoriaa koskevaan esseen alkuun). Tällä kertaa ajattelin kuitenkin kertoa siitä, mitä ajattelin katsellessani näitä kahta täysin erilaista elokuvaa.

Ensimmäinen elokuva oli Star Wars: The Last Jedi. Aloitetaan itsestäänselvistä asioista: Star Wars on monella tavalla itseoikeutettua avaruusseikkailukamaa. En ole hulluna genreen, mutta näillä elokuvilla tulee aina olemaan sydämessäni paikka. I am your father on ehkä yksi legendaarisimmasta elokuvarepliikeistä, johon kulminoituva draaman kaari on oikeasti ihan huikea. Voi olla, että 2000-luvun alussa tehdyt uudet leffat eivät ole ihan samanlaista tykitystä, mutta ainakin fiilistelin 12-vuotiaana Hayden Christenseniä ihan urakalla. On silti ihan selvää, että The Last Jedi teki isomman vaikutuksen kuin viimeisimmät edeltäjänsä.

Toinen elokuva oli Lady Macbeth. En tiennyt elokuvasta oikeastaan mitään muuta kuin sen, että sitä luonnehdittiin särmikkääksi pukudraamaksi, joka omalla kohdallani upposi suhteellisen otolliseen maaperään. Jätettiin tänä vuonna perinteinen Ylpeys ja ennakkoluulo -maratoni välistä ja suunnattiin illalla sen sijaan leffaan. Mitä odotin? Ehkä kartanoromantiikkaa, Humisevaa harjua, pelkistettyä nummimaisemaa, romantiikkaa ja suuria tunteita, palavaa intohimoa. Mitä näin? No en ainakaan sitä, mitä odotin. Sen sijaan ensimmäisen kerran ikinä harkitsin poistuvani elokuvateatterista kesken elokuvan, koska sen seuraaminen yksinomaan vitutti.

Star Wars oli aika perus hyvää viihdettä ja hulinaa, mutta jossakin vaiheessa elokuvaa hätkähdin. Jokin oli eri tavalla kuin yleensä viihdettä kuluttaessa. Ja se jokin oli tapa, millä elokuvan naiset kuvattiin. Ristiriitaisina, kovina, taitavina, kumppaneina, kollegoina, pomoina, päähenkilöinä. Ei suhteessa mieheen tai miehen katseen kautta. Ei suojeltavina kohteina, ei revittävinä ja paiskottavina objekteina, eikä taatusti ainakaan niin, että intohimoa peilataan naiseen kohdistuvalla pikkupakottamisella. Muutosta ei millään tavoin alleviivattu tai tehty erityisen osoittelevasti; naisista oli vain yksinkertaisesti tullut kokonaisia roolihahmoja, jotka taistelivat tasavertaisina henkilöinä. Heidän naiseutensa ei ollut varsinainen uutinen tai elokuvan teema – siis sillä tavalla, kuin mieheys ei ole välttämättä keskeinen teema mieshenkilön kuvattua persoonaa elokuvassa. Toki niitäkin elokuvia tarvitaan, jossa huomioidaan sukupuolen värittämät olosuhteet ja ympäristön suhtautuminen, mutta miten käsittämättömän vapauttavaa oli katsoa elokuvaa, jossa naissankarius ei ollut varsinaisesti uutinen. Se oli luonteva, arkinen osa elokuvaa, jonka teemat huitelivat jossakin ihan muualla kuin päähenkilöiden sukupuolessa.

Tuntui lähes vallankumoukselliselta katsoa kohtausta, jossa nainen on mukana taistelussa, eikä sitä kuvata joko fetisoivasti – katsokaa, kuuma nainen taistelemassa, uuh ooh – tai vähättelevästi – no siellä se mimmi vähän heiluttelee jotain valomiekkaa, kyllä joku miekkonen sen kohta onneksi pelastaa. Ja että naisen kasvot voivat, luoja paratkoon, vääntyä keskittymisestä tai ponnistumisesta taistelun keskellä, eikä sitä esitetä mitenkään erityisen rumana tai kauniina. Se vain on, ilme muiden joukossa. Niin kuin naamat tuppaavat välillä rutistumaan, jos ei opettele hallitsemaan ilmeitään ja siloittelemaan irveitään, koska on pienestä lähtien oppinut niin tehtävän. Niin, ellen inhoaisi sanaa voimaannuttava, saattaisin jopa väittää, että se oli voimaannuttavaa. Jos olisin kasvanut keskellä kuvastoa, jossa naisen keskittymisestä rutistuva naama on osa ihan normaalia populaarikulttuuria, ehkä en olisi teini-ikäisenä salikeikoilla keskittynyt salilla ilmeisiini, hikoiluun, puhisemiseen ja liian äänekkääseen hengittämiseen vähän vähemmän ja painojen nostamiseen vähän enemmän.

Mikä sitten Lady Macbethissä mätti? Eikö maailma olekaan parempi paikka, jos valtavirtaviihde pystyy esittämään naiset tasavertaisina henkilöinä eikä jonkun miehen haikailemana tai himoitsemana madonnana tai huorana? No juu. Lady Macbethissä tämä ajatus jäi ehkä sitten vähän enemmän alkutekijöihinsä, jos koskaan oli tekijöiden mieleen tullutkaan.

Särmikäs pukudraama. Tätä kuvausta mietin pitkään. Niin, kyllä maailmassa on vielä jonkin verran parannettavaa, jos seksuaalisen ahdistelun normalisoiminen voidaan kuitata särmikkyydellä. Kyllä te tiedätte: se on sellaista aitoa, palavasieluista meininkiä, kun vaatteita revitään, ja seksuaalinen kipinä syttyy siinä pikkuisen väkivaltaa väläyttämällä. Kun nainen sanoo eei ei ei, ja mies änkee väkisin huoneeseen, kun nainen koettaa painaa oven kiinni, mies pakottaa oven auki ja liiskaa pakenevan naisen seinää vasten, suutelee kovaa ja kipeästi, ai että, ja niin se todellinen intohimo syttyy, ja nainen päästää todellisen himonsa valloilleen ja antautuu.

Ai ei? Joo, jotenkin kuvittelin, että näin räikeästi seksuaalisen ahdistelun kuvaaminen intohimoksi olisi eilispäivää. Kun #MeToo on ravistellut asenteita ja tuonut esiin valtavan määrän paskaa, jota tämän kaltaisella ajattelulla ollaan oikeutettu, luulisi maailman kulkevan eteenpäin. Kaikilta osin ei. Ei sillä, etteikö elokuvan historia olisi täynnä kohtauksia, joiden perimmäinen viesti tuntuu kuuluvan: naisen kiellon alla sykkii salattu intohimo, ja miehen tehtävä on olla ottamatta kieltoa kuuleviin korviinsa, ja vääntää kielto myöntäväksi vastaukseksi vaikka pikkuisen pakottamalla. Muistatteko esimerkiksi sen kohtauksen, jossa Indiana Jonesissa Indyn suututtama ”Willie” yrittää häipyä tiehensä, ja Indy lassoaa ruoskallaan blondin takaisin ja vetää takaisin luokseen? Ai että, se se on romanttista.

On muuten tunnustettava, että tällaisia vastaavia, vaikka ei ehkä aivan yhtä räikeitä, pikkupakottamisia löytyy myös Star Warsin historiasta. Kun nainen sanoo elokuvan käsikirjoituksessa ei, käsikirjoittajan mielestä se harvemmin on tarkoittanut oikeasti ei. Seksuaalikasvatuksen ja toisen ihmisen rajojen kunnioittamisen kannalta syntyvä kuva on ihan kammottava. Että naista tai tyttöä ei kannata kuunnella, koska hänen tehtäväänsä kuuluu kieltäytyä joka tapauksessa omista haluistaan huolimatta. Tai oikeastaan, naisen halu herää vasta miehisen pakottamisen myötä. Toisin sanoen miehen – pojan – tärkein seksuaalinen tehtävä on oppia rikkomaan toisen rajat ja murtaa vastarinta. Ylläri, että omat ensimmäiset kokemukseni vasten tahtoani kourituksi tulemisesta muistan ajalta, jolloin olin viidennellä luokalla. Tämä ei ole mikään puolustuspuheenvuoro sille, etteikö toisen ihmisen tehtävä olisi tunnistaa, milloin rikkoo toisen rajat ja tietää lopettaa. Kyllä ihminen yleensä tunnistaa, milloin tekee toisen olon epämukavaksi tai kiusaantuneeksi, ja normaalilla empatiakyvyllä ja sosiaalisilla taidoilla varustettu ihmisen silloin pyytää anteeksi; tai mikä parempi, lukee merkkejä eikä edes etene siihen pisteeseen, jossa anteeksipyyntö tarvitaan. Mutta jos populaarikulttuuri huutaa täydellä volyymillä, että seksuaalinen ahdistelu on normaali, jopa väistämätön osa seksiä ja aloitteita, elämme kyllä aika helvetin ison ongelman kanssa.

Lady Macbethin puolustukseksi voitaisiin mahdollisesti lukea se, ettei kummankaan päähenkilön tarkoitus olla millään tavalla sympaattisia henkilöitä. Parin välisen kipinän sytyttänyt kohtaus, jossa kolmas osapuoli oli seksuaalisen väkivallan kohteena, oli selvästi tarkoitettukin vastenmieliseksi. En silti ole ihan vakuuttunut, että tämä olisi autuaaksi tekevä selitys: seksuaalista väkivaltaa käytettiin niin parin välisen jännityksen luomiseen, kuin myös parin välisen ensimmäisen seksikohtauksen ja kaiken nielevän intohimon kuvaamiseen. Onko silloin väliä sillä, että hahmot olivat ihan kusipäitä muutenkin? Erityisesti nainen. Nainen oli ytimiään myöten paha, kylmä ämmä, joka todella alleviivattiin elokuvassa sellaisella tarmolla, että sekin veti vähän hiljaiseksi. Juuri sillä tavalla kuin usein tarinoissa on: mies on paha, mutta sittenkin lopulta sympaattisempi, oikeastaan hän oli paha lähinnä heikkouttaan, naisen pahuuden ja hillittömän seksuaalisuuden hullaannuttamana. Alkujaan paha tuli naisesta, kuten Paratiisissa konsanaan, ja mies lankesi naisen ansoihin. Eli siinäpä elokuvan toinen kiinnostava viesti: pahan juurisyy tuntui lymyävän naisen seksuaalisuudessa.

Lähes kaikki elokuvan henkilöt olivat lopulta niin vastenmielisiä, epäsympaattisia ja julmia, etten katsojana tiennyt, mitä oikeastaan tein edes elokuvateatterissa tai miksi minun pitäisi haluta tietää, mitä heille kävisi. Tätä pidän jokseenkin kulahtaneena tapana korostaa sitä, että nyt tehdään taide-elokuvaa. Joo, joo, ei ollut tarkoitus tehdä mitään hyvän mielen hömppäelokuvaa, mutta en kyllä tiedä, kohottaako elokuvan taiteellisuutta se, että elokuvan henkilöhahmoista tehdään inhottavia tyyppejä, joiden käyttäytyminen ei edes henkilöiden omalta kannalta näyttäydy järkeenkäypänä tai loogisena. On olemassa mielenkiintoisia pahiksia, joilla on jotenkin sisäisen logiikkansa mukaan mielekäs syy käyttäytymiseen. Se ei välttämättä tee pahiksesta pidettävää, mutta uskottavamman hahmon se kyllä rakentaa. Onko Game of Thronesin Cersei rakastettava? Ei. Onko Cersei omalta kannaltaan katsottuna looginen? No, niin voisi väittää.

En poistunut elokuvateatterista kesken, vaan päätin katsoa Lady Macbethin katkeraan loppuun asti. Kävellessäni sporapysäkille ajattelin näkemääni ja sitä, miten toiselta planeetalta (hehs) The Last Jedi oli. Tiedän tasan tarkkaan, kumman toivon edustavan tulevaisuutta. Lisäksi toivon, ettei kukaan enää koskaan yritä myydä minulle ahdistelua intohimona, taiteellisuutena tai raakana rehellisyytenä. Siinä ei ole mitään raikasta ja oivaltavaa, se on vain tunkkaista, vanhaa ja ihan helvetin tylsää.

Kulttuuri Leffat ja sarjat Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta