”Aina vain levoton ja nälkäinen ja tyhjä”

DSC06285.JPG

Huolimatta lupauksistani tehdä päätös tämän blogin tulevaisuuden suhteen ja joko a) uhrata sille enemmän aikaa ja viitseliäisyyttä tulevaisuudessa sekä panostaa säännöllisempään päivittämiseen, tai b) antaa koko homman olla, olen vieläkin junnannut vaihtoehdossa c), eli kirjoittanut lähinnä erilaisia aihioita päässäni, pyöritellyt aiheita jaksamatta jäsentää niitä loppuun, ja välillä oksentanut kaiken kerralla ja lähes suodattamattomana sekamelskana tänne sillä perusteella, että oma huone on mun, yksinomaan omista lähtökohdista perustettu ja ylläpidetty projekti, jonka ensimmäinen tavoite oli opetella uskaltamaan kirjoittaa jälleen toistenkin nähtäväksi, harjoitella ja oppia lisää. Oman huoneen nimi on valittu tarkoituksella; sen aihepiirien ei ollut tarkoitus rajautua selkeästi mihinkään, vaan se alkoi oman arjen kuvailusta ja sieltä eteni yleisempiin ilmiöihin, usein henkilökohtaisella kulmalla. 

Bloggaamiseen liittyvästä lievästä päättämättömyydestä huolimatta tajusin tänään, että päässä pyöri tänään lauseita, joista oikeastaan sommittelin jo postausta. Vuosi 2017 on ollut tapetilla jälleen lähes kaikissa blogeissa, kun kirjoittajat summaavat kulunutta vuotta ja suunnittelevat tulevaa. Se on tarttuvaa. Vielä silloinkin, kun olin lopettanut teininä LiveJournalin kiihkeimmän päivittämisen, vuosikausia palasin kirjoittamaan aina yhden merkinnän. Se oli vuodenvaihteessa tehtävä kysely, jossa summattiin asioita: parhaita hetkiä ja uusia ihastuksia, särkyneitä sydämiä, matkustettuja maita, kiitoksia ja pettymyksiä. Rakastin niiden täyttämistä silloin, ja rakastan sitä vähän vieläkin. Vaikka tavallaan itselleni syksy merkitsee enemmän uuden alkua kuin uusivuosi, silti siihen liittyy toivoa ja luopumista. Ajatuksia siitä, minkä toivoisi menevän vähän paremmin, mihin oli tyytyväinen, mikä oli parasta.

Vuotta 2017 en voi moittia oikein mistään. Sain siltä kaiken, mitä halusin, ja toisinaan vähän enemmänkin. Sain gradun valmiiksi ja valmistuin, tein oman alan töitä, opin uutta, muutin ja remontoin ihanaa kämppää, jonka sijainti oli parempi kuin uskalsin toivoakaan. Aina välillä on vaivannut tunne, ettei näin hemmoteltuna saisi oikein valittaakaan. Silti helpotti, kun sain vähän aikaa sitten sanottua sen ensimmäisen kerran ääneen: vuonna 2017 en ollut niin onnellinen kuin olisin toivonut ja halunnut. Valmistuminen ei merkinnyt ainoastaan päätepistettä vaan myös tyhjyyttä ja epävarmuutta. Olisi useampi suunta, johon voisi lähteä, ja kun juhlat oli juhlittu, en ollutkaan ihan varma enää, mitä ja missä haluaisin tehdä, elää ja asua. Asunto ei ollut ainoastaan kaunis koti, vaan myös raastava projekti, johon syydettiin rahaa ja vapaa-aikaa, ja jota silti välillä mietti, että oliko päättänyt ja valinnut oikein. Syksy elettiin puoliksi puretun keittiön kanssa ja työkalujen ja roinan keskellä, eikä koti ollut oikeastaan paikka, jossa olisi osannut rentoutua ja hengailla, vaan yritti sulkea silmät erilaisilta epämääräisiltä kasoilta tai hikoili öitä myöten erilaisten yksityiskohtien parissa ja hokien mielessään sitten kun tää on valmis. Liian usein löysin itseni ajattelemasta muutenkin sitten kun alkavia lauseita, en tiennyt mitä halusin, pelkäsin oman osaamisen rajojen tulevan vastaan, enkä tiennyt, mitä seuraavaksi tavoittelisin tai tekisin.

Ei se paska vuosi ollut, tai hukkaan heitetty. Kun jouluaattona aamulla istuin uudessa keittiössä ja tunsin lattian paljaiden jalkojen alla, ajattelin, että kannatti remontoida ja kiroilla syksy. Että kyllä se koti on, sen tunnistaa jo. En vieläkään ehkä tiedä, mitä musta tulee isona, tai olenko tehnyt oikeita valintoja, mutta joitakin valintoja olen tehnyt, parhaani mukaan. Olen keskustellut paljon ja tunnistanut, mitkä ovat niitä kohtia, jotka vieläkin tekevät kipeää. Haluan erilaista arkea: enemmän kavereita ja ystäviä ja kiireettömiä viikonloppuja kaupungilla, kävelyitä merenrannalla ja mökkireissuja; enemmän uskallusta toteuttaa projekteja, jotka eivät välttämättä vie minnekään; kirjoittamista, jonka ei tarvitse heti muuttua tavoitteiksi ja suorittamiseksi. Enemmän toimintaa ja vähemmän politiikkaraivareita, jotka eivät kantaudu koskaan kodin ulkopuolelle. En halua matkoja, joilla tunnen oloni epämääräisen levottomaksi ja koetan patistaa itseni tuntemaan ja kokemaan ja nauttimaan enemmän, ottamaan kaiken irti, hampaat irvessä. Tänä vuonna käytössäni on ollut enemmän rahaa ja vapautta kuin koskaan aikaisemmin, mutta olen törsännyt molempia tavoilla, jotka eivät ainakaan arjessa ole erityisesti näkyneet lisääntyneenä onnellisuutena – no jaa, remonttiin lienee tosin se perustelu, että se väkisinkin vaatii aikaa näyttääkseen, oliko siinä järkeä vai ei. En myöskään usko, että olisin erityisen merkittävästi onnellisempi, jos olisin asunnon ja remontin sijaan käyttänyt rahani matkustelemiseen. Jonkin muunkin piti muuttua. Haluan matkustaa, mutta en siksi, että joka paikassa hoetaan tämän olevan paras aika siihen, seikkailemiseen. En tiedä, olisinko seikkaillut yhtään sen enempää matkalla kuin kotonakaan, ellen olisi tajunnut tiettyjä omia maneereitani, tapoja ahdistua kokemusten hankkimisesta ja oman itsen tarkkailusta. 

Olen ikävöinyt ihmistä, jota ei enää ole. Ja hyvä niin: ikävä on olemassa joka tapauksessa, eikä sitä kannata koettaa kuvitella pois. Sille voi antaa tilaa, sen kanssa voi oppia elämään. 

Upposin Kjell Westön Rikinkeltaiseen taivaaseen täysin pariksi päiväksi, enkä olisi malttanut tulla ulos siitä maailmasta laisinkaan. Kun kirja kuitenkin väistämättä loppui, mieleen jäi eniten yksi virke, joka tuntui surullisuudessaankin äärimmäisen lohdulliselta. Minä taas olen kehittänyt itseäni koko elämäni mutta en ole koskaan tullut valmiiksi: luen ja tarkkailen ja kuuntelen, mutta olen aina vain levoton ja nälkäinen ja tyhjä. Se oli ehkä hienointa, mitä olen tänä vuonna lukenut.

Niin, ne vuoden 2017 parhaat hetket. Niitäkin mietin tänään, enkä vain niitä huonoja ja raskaita. Yksi niistä oli jouluaaton aamu, kun istuin keittiössä pöydän ääressä ja katselin, miten ulkona paistoi aurinko. Se ei ollut kaipaamaani säkenöivää voitonriemua, mutta se oli levollisuutta ja tyyneyttä, tunnetta siitä, että ehkä sittenkin on menossa oikeaan suuntaan, vaikka pelottaa ja hirvittää. Toinen oli muuttopäivän ilta, kun istuimme parvekkeella juomassa viiniä ja kaupungin äänet ympäröivät meitä. Siinä oli jotakin samaa kuin helpotuksen sekaisessa ilossa ja vapaudessa vuosia sitten, kun muutin tähän samaan taloon, täysin erilaisissa olosuhteissa. On dramaattista väittää, että silloin tunsin heränneeni henkiin uudestaan. Silti tunsin niin. Oli mahdollista aloittaa uudestaan sen jälkeen, kun oli tuntenut itsensä elävältä haudatuksi, ja peloissaan käpertynyt paikoilleen liian pitkäksi aikaa. Tänä kesänä parvekkeella maailma oli ihan eri, mutta ilossa oli samoja sävyjä. Kaupunki oli siinä, ja tulevaisuus ennen kaikkea edessä päin, eikä tiennyt yhtään, mitä seuraavaksi tapahtuisi. 

Ja se hyvällä tavalla levoton ja nälkäinen olo, kun kuuntelin Lana Del Reytä lähes pakkomielteisesti, ja entinen tarve mahtua johonkin pieneen ja kapeaan tilaan ja häivyttää äärimmäisyydet pois tuntui kaukaiselta, lähes naurettavalta aavistukselta.

Loppukesän perjantait, jolloin kävelin merenrannassa ja tuhlasin aikaa, jota kerrankin oli tuhlattavaksi asti.

Aamusivut ja kynttilät.

Kesällä ne pari päivää, jolloin heräsin veneestä, tai ne, jolloin saunottiin mökillä ystävien kanssa.

Ja jopa ne tammi- ja helmikuun aamut, jolloin gradun puurtaminen oli intensiivisimmillään. Se oli kamalaa ja se oli parasta, se oli yllättävänkin raskasta ja hankalaa pusertaa kokoon työtä, johon olisi halunnut laittaa koko oman itsensä ja ajattelunsa, ja toivoi siitä jälleen yhtä todistusta omasta osaamisestaan. Muisti on lyhyt ja suoritusten tuottama euforia vielä lyhyempi. Silti tammi- ja helmikuun aamut, kun ruuvasin itseni istumaan keittiön pöydän ääreen ja aloin lukea ja kirjoittaa, olivat omalla tavallaan ihania. Usein  kirjoittaminen oli hirvittävää pakkopullaa ensimmäiset tunnit, ja lauseet tuntuivat väkinäisiltä ja hankalilta – parin tunnin kärvistelyn jälkeen kirjoittaminen alkoi sujua, ja iltaa kohden en raaskinut enää keskeyttääkään. Kun flow-tilaan pääsi sisälle, siinä oli jotakin huumaavaa. Oman aikataulun ja tahdin määrääminen; asiayhteydet, jotka äkisti ymmärsi; jonkin vaikean kohdan sovittaminen paikoilleen. Kun luen graduani, tunnen yhä samaan aikaan nolouden sekaista häpeää ja ylpeyttä.

Mitä tästä nyt sitten voisi oikein päätellä? Jaa-a, ei välttämättä yhtään mitään. Vuosi 2017 oli tavallaan väistämättäkin sitten kun -elämää, enkä tiedä, olisinko voinut sitä toisinkaan tai paremminkaan elää tai täyttää. Tällä kertaa en ainakaan osannut. Toista samanlaista vuotta en tahtoisi; mikään täydellinen asunto ei ole sen arvoinen, että elämää jaksaisi yhtenään odotella, eikä se valmiinakaan riitä tekemään itsessään onnelliseksi. Ylipäänsä en ensi vuodelta halua samanlaisia suuria tavoitteita. Haluan, ettei joka paikasta ole aina kiire vain seuraavaan, että asiat ehtivät loksahtaa kohdilleen. Haluan kivaa arkea, en kilometrin mittaisia toivelistoja, jotka muuttuvat vaivihkaa suorittamiseksi. Haluan matkoja, joilla en väkisin ja vimmaisesti halua olla joku toinen, vaan saan olla ihan se oma itseni rauhassa. Haluan nauttia olemisesta ja tekemisestä, en niinkään sitä, että juoksen seuraavaan määränpäähän ja toivon siellä kaiken olevan paremmin. Siispä, vuosi 2018: tänä vuonna en tee lupaa saavuttaa suuria tai muuttua millään merkittävällä tavalla. Toivon hyviä kirjoja, ihania ihmisiä, rakkautta ja arkea, kauneutta ja aamukävelyitä ja sitä, että omissa nahoissaan viihtyy; hyvää levottomuutta huonon sijaan, ja sen vastapainoksi levollisuutta ja kykyä oppia pysähtymään.

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään

Arkista ahdistelua #MeToo

Tätä kirjoitettaessa #metoo on pysytellyt jo useamman päivän käytetyimpien hashtagien joukossa. Twitter ja Facebook ovat täynnä ahdistelukertomuksia, lyhyitä toteamuksia, analyysejä, sekä sellaista kuraa, jota tällaiset kampanjat houkuttelevat puoleensa. Osa hashtagin alla jaetuista päivityksistä on kampanjan parodiointia, kritiikkiä tai kokemusten vähättelyä. Twitteristä löytyi useampikin tyyppi, jonka mielestä vaikutti olleen kovinkin briljantti ajatus sirotella kipeiden ja henkilökohtaisten tarinoiden sekaan ivallista läpän heittoa, tai joille ylipäänsä konsepti ahdistelun ja flirttailun välillä tuntui olevan epäselvä.

Ymmärrän hyvin, miksi ihmiset eivät halua jakaa kokemuksiaan sosiaalisessa mediassa. Toinen toistaan ahdistavampien ahdistelukokemuksien vyöryminen silmille on itsessään raskasta. Siksi muokattu saateteksti, jossa on kiinnitetty huomiota kokemusten jakamisen vapaaehtoisuuteen ja siihen, koetaanko se turvalliseksi, on ollut mielestäni tosi hyvä. Kenenkään ei tarvitse jakaa kokemuksiaan. Kukaan ahdistelua kokenut ei ole velkaa asian avaamista. Ja jos joku jakaa, älä kysy. Kuuntele, jos toinen haluaa kertoa.

Selatessani muiden päivityksiä aloin melkein katua, että jaoin itsekin sanat. Siis, että eihän minulle mitään noin rajua. Että liioittelenko nyt vaan. Sellaista vaan, tiedättehän te, arkista ahdistelua.

Näin siitä huolimatta, että tiedostan hyvinkin selvästi, ettei sellaista asiaa kuin arkinen ahdistelu pitäisi olla olemassakaan. Sanoiksi saatettuna koko käsite kuulostaa juuri niin absurdilta, kuin se on. Väitän, että olen vielä aika herkistynyt huomaamaan vähättelyä ja häpeää, joita olen viime vuosina pohdiskellut aika paljon. Ja siitä huolimatta omasta takaraivostani iski jonkinlainen epämääräinen tunne, ettei tällaisista pienistä kannata tai kuulu sanoa mitään. Häpeä.

Häpesin sitä, että kehtasin nimetä kokemukseni ahdisteluksi ja häirinnäksi. Häpesin, että joku voisi nähdä minut uhrina, jos päivitän aiheesta. Häpesin, etten ole osannut aina reagoida tai pistää vastaan.

Mitä se arkinen ahdistelu sitten on? Sellainen niin pieni, että melkein en kehdannut ääneen sanoakaan? No. Se on sitä, kun toinen ihminen on käynyt kourimassa perseestä – kotibileissä, kadulla, baarin narikkajonossa. Tai hiplannut reittä junassa, kun olen ollut teininä nuokkunut bileiden jälkeen. Tai kiskonut hameen ylös katsoakseen sen alle. Tai kysellyt hintaa ja suuttunut, kun olen ilmoittanut, etten ole töissä – miettisit sinäkin vähän miltä näytät, se mies huusi perään. Ajattelikohan sekin olevansa ihan tavallinen ja mukava tyyppi?

Tai se, kun yläasteella samassa koulussa työskentelevä aikuinen kirjoitti pikkutunneilla Irc-gallerian profiilikuvan alle kommentin ”vitsit mitkä tissit”. Olin kahdeksannella luokalla.

Tai se, kun koetin lopettaa jankkaavan iskuyrityksen baarin pihalla, ja sanoin, että mulla on tyttöystävä. Newsflash: se ei toimi samalla tavalla kuin poikaystävästä ilmoittaminen, sillä silloin ei loukata toisen miehen omaisuutta. Tyttöystävän mainitseminen ei suinkaan karistanut jankkaajaa, vaan kirvoitti ehdotuksen kolmen kimpasta.

Tai kaikki lukemattomat heitot, joissa joku on katsonut tarpeelliseksi kommentoida ulkonäköä kadulla, baarissa tai töissä. Toinen newsflash: se ei automaattisesti ole ilahduttava kohteliaisuus, eikä toinen osapuoli välttämättä kaipaa kommenttiasi. Aika usein näkemys toisen ihmisen ulkonäöstä tai pukeutumisesta kannattaa pitää omana tietonaan.

Tai se, kun olin 16-vuotiaana kieltäytynyt lähtemästä toisille treffeille lähemmäs kolmikymppisen miehen kanssa, ja seuraavan kerran törmätessä tämä yritti painostaa tekemään niin. Mainittakoon vielä, että kohtaaminen tapahtui festareilla, joissa olin tuhannen päissäni, ja suhteellisen altis painostamiselle.

Tai se, kun 27-vuotias halusi deittailla, repiä hiuksista ja pelata erilaisia valtaleikkejä kanssani 17-vuotiaana, eikä ilmeisesti vieläkään ajattele tapahtumaketjussa olleen mitään outoa, kun kyselee Facebookissa kuulumisia ihan normaalisti.

Tai sellaiset tapaukset, jotka ovat tapahtuneet asiakaspalvelutyössä. Toisin kuin fyysinen iholle käyminen, näitä kokemuksia en ehkä olisi uskaltanut nimetä ahdistelemiseksi niiden tapahtuessa. Yhtä tapausta mietin eilen paljon. Se on erityisen räikeä siksi, että tyyppi ei ollut ventovieras, eikä varmasti ajatellut ahdistelevansa. Oli kyseessä tyyppi, jonka kanssa – töissä, asiakaspalvelijana, kirjakaupassa – aloin jutella kirjoista. Tyyppi pyysi ulos kahville. Lähdin. Juotiin kahvit, annoin puhelinnumeroni. Käytiin kerran treffeillä. Sen jälkeen totesin, että tämä ei nyt ehkä ollutkaan niin hyvä idea, ja seuraavaan treffipyyntöön vastasin tekstiviestillä, että ehkä tämä on parempi jättää tähän. Tyyppi vastasi ymmärtäväisesti ja sanoi, että ehkä olen oikeassa, ja jätetään tähän. Tässä kohtaa tarinaa olisi voinut olla piste, mutta eipä ollutkaan. Jonkin ajan kuluttua nimittäin tyyppi ilmestyi taas samalla kirjakaupalle ja jäi sinne yli tunniksi odottamaan, että suljen kaupan.

Asiakaspalvelijalle on lähtökohtaisesti ihan helvetin hankala tilanne, jossa pitäisi sanoa asiakkaalle ei. Perustavoitteena kun on, no, palvella sitä asiakasta ja pitää se mahdollisimman hyvällä tuulella. On siis ylipäänsä hankalaa antaa pakit toiselle tilanteessa, jossa toinen on asiakaspalvelija ja toinen asiakas. Se osapuoli, joka on töissä, ei voi poistua tilanteesta. Asiakaspalvelija, joka on yksin töissä, ei myöskään voi valehdella siitä, koska työvuoro päättyy – etenkin, jos toinen jää paikalle vahtimaan. Vaatii aika isosti uskallusta pyytää toista poistumaan, ja sen onnistumisesta ei ole mitään takeita. Ja jos iskeminen on tavallaan epäsuoraa, eikä muodollisesti riko mitään rajoja? Voiko toista pyytää lähtemään kaupasta, jos se vain hengailee siellä ja jutustelee tuntikaupalla? (Jälkikäteen kerroin esimiehelle tapauksesta ja sain yksiselitteisesti ohjeet, että kyseisen tyypin tullessa takaisin olen ehdottomasti vapaa ilmoittamaan porttikiellosta).

Lisäksi, olinhan kuitenkin itse alun perin suostunut yksille treffeille, joten ehkä äärimmäisen vaivaannuttava tilanne oli sittenkin vain itse aiheutettu.

Kun vihdoin suljin kaupan, tyyppi pyysi ulos. Toistin, ettei se ole hyvä idea. Tyyppi kysyi muistaakseni, miksei. Sanoin, että koska mulla on poikaystävä. Tämä toimi paremmin kuin edellä mainittu esimerkki tyttöystävän mainitsemisesta, mikä kertoo kyllä paljon. Tässä kyseisessä tapauksessa tyyppi häipyi, eikä koskaan tullut takaisin.

Tapaus ei ollut erityisen raju, mutta kuvittaa hyvin ehkä sitä, kun flirttailemisen ja ahdistelemisen raja menee ihmisillä sekaisin. Toisen ihmisen työpaikalle jääminen yli tunniksi, kun toinen ei voi lähteä, on sitä jälkimmäistä. Ylipäänsä kannattaa harkita todella tarkkaan, onko yritykset flirttailla asiakaspalvelijalle oikeasti toivottuja ja onko toisella vapaus päättää, osallistuuko tilanteeseen vai ei. Jos toinen joutuu olemaan tilanteessa, vaikka vastoin tahtoaankin, niin kyllä, myös mukava ja ihan perus kiltti tyyppi sortuu silloin ahdistelemaan.

Aika monet kokemuksista jaoin pari vuotta sitten #lääppijä-kampanjassa. Valitettavasti niitä on aika helppo keksiä lisää; tämäkään lista ei ole tyhjentävä, likimainkaan.

Oletan, että kaikki ne oman elämänsä sankarit, jotka ovat nostaneet hameesta, kourineet perseestä tai käyneet iholle kysymättä, tietävät tehneensä jotakin väärin. Näiden parin kampanjapäivän aikana olen kuitenkin miettinyt sitä, kuinka moni ei tiedä. Kun käytännössä katsoen kaikki naiset kohtaavat häirintää ja ahdistelua, ei ole kyse vain epämääräisistä ahdistelevista hirviöistä siellä jossakin ahdistelijaringissä. Sitä tekevät ihmiset, jotka usein ajattelevat olevansa ihan hyviä jätkiä eikä mitään törkysovinisteja. En totea tätä missään nimessä vähätelläkseni tapahtunutta; tässä kirjoitellessa mietin, että nämäkö tosiaan ovat sitä arkista ahdistelua, jota en melkein pitänyt mainitsemisen arvoisena. Tapaukset ovat olleet ihan kamalia, eikä niitä tulisi kenenkään toisen kohdalla mieleen vähätellä. Omalla kohdalla asia on eri: ihminen voi mennä aika pitkälle ajatuksissaan vältellessään tilannetta, jossa joutuisi nimeämään kokemansa ahdisteluksi.

Seuraavaksi haluaisin nähdä arkisen ahdistelun toisen puolen. Joitakin tekstejä tästäkin on jo näkynyt, kuten Jonny Scaramangan I am the reason women are posting #metoo. Scaramanga käy avoimesti läpi kaikki tilanteet, joissa itse on ahdistellut ja häirinnyt. Lista on monella tavalla vastenmielistä luettavaa – enkä suosittelisi sitä kaikille – mutta se on tärkeä. Scaramanga nimittäin naulaa huomion siihen, mikä usein ahdistelussa unohtuu. Aika harva tietoisesti ajattelee olevansa ahdistelija ja vahingoittaa toisia ihmisiä tarkoituksella. Näitäkin tapauksia on, mutta ei tarpeeksi selittämään päivittäistä ja jatkuvaa häirintää ja ahdistelua.

Mietin niitä kommentteja, joissa kampanja on nähty miehiä kollektiivisesti syyllistäväksi. Se kertoo mielestäni kommentoijien käsityksistä aika karua kamaa: jos naisten kokemasta ahdistelusta puhuminenkin syyllistää miehiä, lienee syytä kääntää katse peiliin ja pohtia vakavasti tekemisiään ja käsityksiään siitä, mitä on olla mies. Tarkoittaako miehenä oleminen ahdistelua? Olenko minä, kaikin puolin mukava tyyppi, sortunut ahdisteluun tai häirintään? Voinko käsi sydämellä sanoa, etten ole ikinä ahdistellut, en edes kännissä ja läpällä?

Olisiko mahdollista, että joku kirjoittaa postaukseensa #metoo juuri minunkin takiani?

Jos edellä oleviin kysymyksiin kykenee rehellisesti vastaamaan, että ei, yksikään ihminen ei ole kokenut häirintää tai ahdistelua taholtani, se on hieno juttu. Jos sen sijaan kysymykset tai kertomukset herättävät tarpeen kyseenalaistaa uhrin kokemus, kertoa ahdistelun olevan usein ”uhrin korvien välissä” tai uhrien oma vika, lienee korkea aika tunnistaa tosiasiat. Kyllä, juuri sinä olet ahdistelija. Sinä olet se, joka satuttaa ja vahingoittaa. Sinä, mukava tyyppi, joka juutut iskemään asiakaspalvelijaa, käyt iholle lupia kyselemättä, kommentoit kadulla naisten ulkonäköä, jankutat vaikka toinen on jo kerran kieltäytynyt. Olisiko aika tehdä jotakin toisin?

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta