”Aina vain levoton ja nälkäinen ja tyhjä”
Huolimatta lupauksistani tehdä päätös tämän blogin tulevaisuuden suhteen ja joko a) uhrata sille enemmän aikaa ja viitseliäisyyttä tulevaisuudessa sekä panostaa säännöllisempään päivittämiseen, tai b) antaa koko homman olla, olen vieläkin junnannut vaihtoehdossa c), eli kirjoittanut lähinnä erilaisia aihioita päässäni, pyöritellyt aiheita jaksamatta jäsentää niitä loppuun, ja välillä oksentanut kaiken kerralla ja lähes suodattamattomana sekamelskana tänne sillä perusteella, että oma huone on mun, yksinomaan omista lähtökohdista perustettu ja ylläpidetty projekti, jonka ensimmäinen tavoite oli opetella uskaltamaan kirjoittaa jälleen toistenkin nähtäväksi, harjoitella ja oppia lisää. Oman huoneen nimi on valittu tarkoituksella; sen aihepiirien ei ollut tarkoitus rajautua selkeästi mihinkään, vaan se alkoi oman arjen kuvailusta ja sieltä eteni yleisempiin ilmiöihin, usein henkilökohtaisella kulmalla.
Bloggaamiseen liittyvästä lievästä päättämättömyydestä huolimatta tajusin tänään, että päässä pyöri tänään lauseita, joista oikeastaan sommittelin jo postausta. Vuosi 2017 on ollut tapetilla jälleen lähes kaikissa blogeissa, kun kirjoittajat summaavat kulunutta vuotta ja suunnittelevat tulevaa. Se on tarttuvaa. Vielä silloinkin, kun olin lopettanut teininä LiveJournalin kiihkeimmän päivittämisen, vuosikausia palasin kirjoittamaan aina yhden merkinnän. Se oli vuodenvaihteessa tehtävä kysely, jossa summattiin asioita: parhaita hetkiä ja uusia ihastuksia, särkyneitä sydämiä, matkustettuja maita, kiitoksia ja pettymyksiä. Rakastin niiden täyttämistä silloin, ja rakastan sitä vähän vieläkin. Vaikka tavallaan itselleni syksy merkitsee enemmän uuden alkua kuin uusivuosi, silti siihen liittyy toivoa ja luopumista. Ajatuksia siitä, minkä toivoisi menevän vähän paremmin, mihin oli tyytyväinen, mikä oli parasta.
Vuotta 2017 en voi moittia oikein mistään. Sain siltä kaiken, mitä halusin, ja toisinaan vähän enemmänkin. Sain gradun valmiiksi ja valmistuin, tein oman alan töitä, opin uutta, muutin ja remontoin ihanaa kämppää, jonka sijainti oli parempi kuin uskalsin toivoakaan. Aina välillä on vaivannut tunne, ettei näin hemmoteltuna saisi oikein valittaakaan. Silti helpotti, kun sain vähän aikaa sitten sanottua sen ensimmäisen kerran ääneen: vuonna 2017 en ollut niin onnellinen kuin olisin toivonut ja halunnut. Valmistuminen ei merkinnyt ainoastaan päätepistettä vaan myös tyhjyyttä ja epävarmuutta. Olisi useampi suunta, johon voisi lähteä, ja kun juhlat oli juhlittu, en ollutkaan ihan varma enää, mitä ja missä haluaisin tehdä, elää ja asua. Asunto ei ollut ainoastaan kaunis koti, vaan myös raastava projekti, johon syydettiin rahaa ja vapaa-aikaa, ja jota silti välillä mietti, että oliko päättänyt ja valinnut oikein. Syksy elettiin puoliksi puretun keittiön kanssa ja työkalujen ja roinan keskellä, eikä koti ollut oikeastaan paikka, jossa olisi osannut rentoutua ja hengailla, vaan yritti sulkea silmät erilaisilta epämääräisiltä kasoilta tai hikoili öitä myöten erilaisten yksityiskohtien parissa ja hokien mielessään sitten kun tää on valmis. Liian usein löysin itseni ajattelemasta muutenkin sitten kun alkavia lauseita, en tiennyt mitä halusin, pelkäsin oman osaamisen rajojen tulevan vastaan, enkä tiennyt, mitä seuraavaksi tavoittelisin tai tekisin.
Ei se paska vuosi ollut, tai hukkaan heitetty. Kun jouluaattona aamulla istuin uudessa keittiössä ja tunsin lattian paljaiden jalkojen alla, ajattelin, että kannatti remontoida ja kiroilla syksy. Että kyllä se koti on, sen tunnistaa jo. En vieläkään ehkä tiedä, mitä musta tulee isona, tai olenko tehnyt oikeita valintoja, mutta joitakin valintoja olen tehnyt, parhaani mukaan. Olen keskustellut paljon ja tunnistanut, mitkä ovat niitä kohtia, jotka vieläkin tekevät kipeää. Haluan erilaista arkea: enemmän kavereita ja ystäviä ja kiireettömiä viikonloppuja kaupungilla, kävelyitä merenrannalla ja mökkireissuja; enemmän uskallusta toteuttaa projekteja, jotka eivät välttämättä vie minnekään; kirjoittamista, jonka ei tarvitse heti muuttua tavoitteiksi ja suorittamiseksi. Enemmän toimintaa ja vähemmän politiikkaraivareita, jotka eivät kantaudu koskaan kodin ulkopuolelle. En halua matkoja, joilla tunnen oloni epämääräisen levottomaksi ja koetan patistaa itseni tuntemaan ja kokemaan ja nauttimaan enemmän, ottamaan kaiken irti, hampaat irvessä. Tänä vuonna käytössäni on ollut enemmän rahaa ja vapautta kuin koskaan aikaisemmin, mutta olen törsännyt molempia tavoilla, jotka eivät ainakaan arjessa ole erityisesti näkyneet lisääntyneenä onnellisuutena – no jaa, remonttiin lienee tosin se perustelu, että se väkisinkin vaatii aikaa näyttääkseen, oliko siinä järkeä vai ei. En myöskään usko, että olisin erityisen merkittävästi onnellisempi, jos olisin asunnon ja remontin sijaan käyttänyt rahani matkustelemiseen. Jonkin muunkin piti muuttua. Haluan matkustaa, mutta en siksi, että joka paikassa hoetaan tämän olevan paras aika siihen, seikkailemiseen. En tiedä, olisinko seikkaillut yhtään sen enempää matkalla kuin kotonakaan, ellen olisi tajunnut tiettyjä omia maneereitani, tapoja ahdistua kokemusten hankkimisesta ja oman itsen tarkkailusta.
Olen ikävöinyt ihmistä, jota ei enää ole. Ja hyvä niin: ikävä on olemassa joka tapauksessa, eikä sitä kannata koettaa kuvitella pois. Sille voi antaa tilaa, sen kanssa voi oppia elämään.
Upposin Kjell Westön Rikinkeltaiseen taivaaseen täysin pariksi päiväksi, enkä olisi malttanut tulla ulos siitä maailmasta laisinkaan. Kun kirja kuitenkin väistämättä loppui, mieleen jäi eniten yksi virke, joka tuntui surullisuudessaankin äärimmäisen lohdulliselta. Minä taas olen kehittänyt itseäni koko elämäni mutta en ole koskaan tullut valmiiksi: luen ja tarkkailen ja kuuntelen, mutta olen aina vain levoton ja nälkäinen ja tyhjä. Se oli ehkä hienointa, mitä olen tänä vuonna lukenut.
Niin, ne vuoden 2017 parhaat hetket. Niitäkin mietin tänään, enkä vain niitä huonoja ja raskaita. Yksi niistä oli jouluaaton aamu, kun istuin keittiössä pöydän ääressä ja katselin, miten ulkona paistoi aurinko. Se ei ollut kaipaamaani säkenöivää voitonriemua, mutta se oli levollisuutta ja tyyneyttä, tunnetta siitä, että ehkä sittenkin on menossa oikeaan suuntaan, vaikka pelottaa ja hirvittää. Toinen oli muuttopäivän ilta, kun istuimme parvekkeella juomassa viiniä ja kaupungin äänet ympäröivät meitä. Siinä oli jotakin samaa kuin helpotuksen sekaisessa ilossa ja vapaudessa vuosia sitten, kun muutin tähän samaan taloon, täysin erilaisissa olosuhteissa. On dramaattista väittää, että silloin tunsin heränneeni henkiin uudestaan. Silti tunsin niin. Oli mahdollista aloittaa uudestaan sen jälkeen, kun oli tuntenut itsensä elävältä haudatuksi, ja peloissaan käpertynyt paikoilleen liian pitkäksi aikaa. Tänä kesänä parvekkeella maailma oli ihan eri, mutta ilossa oli samoja sävyjä. Kaupunki oli siinä, ja tulevaisuus ennen kaikkea edessä päin, eikä tiennyt yhtään, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Ja se hyvällä tavalla levoton ja nälkäinen olo, kun kuuntelin Lana Del Reytä lähes pakkomielteisesti, ja entinen tarve mahtua johonkin pieneen ja kapeaan tilaan ja häivyttää äärimmäisyydet pois tuntui kaukaiselta, lähes naurettavalta aavistukselta.
Loppukesän perjantait, jolloin kävelin merenrannassa ja tuhlasin aikaa, jota kerrankin oli tuhlattavaksi asti.
Aamusivut ja kynttilät.
Kesällä ne pari päivää, jolloin heräsin veneestä, tai ne, jolloin saunottiin mökillä ystävien kanssa.
Ja jopa ne tammi- ja helmikuun aamut, jolloin gradun puurtaminen oli intensiivisimmillään. Se oli kamalaa ja se oli parasta, se oli yllättävänkin raskasta ja hankalaa pusertaa kokoon työtä, johon olisi halunnut laittaa koko oman itsensä ja ajattelunsa, ja toivoi siitä jälleen yhtä todistusta omasta osaamisestaan. Muisti on lyhyt ja suoritusten tuottama euforia vielä lyhyempi. Silti tammi- ja helmikuun aamut, kun ruuvasin itseni istumaan keittiön pöydän ääreen ja aloin lukea ja kirjoittaa, olivat omalla tavallaan ihania. Usein kirjoittaminen oli hirvittävää pakkopullaa ensimmäiset tunnit, ja lauseet tuntuivat väkinäisiltä ja hankalilta – parin tunnin kärvistelyn jälkeen kirjoittaminen alkoi sujua, ja iltaa kohden en raaskinut enää keskeyttääkään. Kun flow-tilaan pääsi sisälle, siinä oli jotakin huumaavaa. Oman aikataulun ja tahdin määrääminen; asiayhteydet, jotka äkisti ymmärsi; jonkin vaikean kohdan sovittaminen paikoilleen. Kun luen graduani, tunnen yhä samaan aikaan nolouden sekaista häpeää ja ylpeyttä.
Mitä tästä nyt sitten voisi oikein päätellä? Jaa-a, ei välttämättä yhtään mitään. Vuosi 2017 oli tavallaan väistämättäkin sitten kun -elämää, enkä tiedä, olisinko voinut sitä toisinkaan tai paremminkaan elää tai täyttää. Tällä kertaa en ainakaan osannut. Toista samanlaista vuotta en tahtoisi; mikään täydellinen asunto ei ole sen arvoinen, että elämää jaksaisi yhtenään odotella, eikä se valmiinakaan riitä tekemään itsessään onnelliseksi. Ylipäänsä en ensi vuodelta halua samanlaisia suuria tavoitteita. Haluan, ettei joka paikasta ole aina kiire vain seuraavaan, että asiat ehtivät loksahtaa kohdilleen. Haluan kivaa arkea, en kilometrin mittaisia toivelistoja, jotka muuttuvat vaivihkaa suorittamiseksi. Haluan matkoja, joilla en väkisin ja vimmaisesti halua olla joku toinen, vaan saan olla ihan se oma itseni rauhassa. Haluan nauttia olemisesta ja tekemisestä, en niinkään sitä, että juoksen seuraavaan määränpäähän ja toivon siellä kaiken olevan paremmin. Siispä, vuosi 2018: tänä vuonna en tee lupaa saavuttaa suuria tai muuttua millään merkittävällä tavalla. Toivon hyviä kirjoja, ihania ihmisiä, rakkautta ja arkea, kauneutta ja aamukävelyitä ja sitä, että omissa nahoissaan viihtyy; hyvää levottomuutta huonon sijaan, ja sen vastapainoksi levollisuutta ja kykyä oppia pysähtymään.