Häpeämätön olemassaolo
Häpeästä puhutaan tällä hetkellä paljon. Vuoden 2016 lopussa Uusi Muusa -sivusto avautui Eeva Kolun häpeää käsittelevällä kirjoituksella, Omaa luokkaa käsittelee seuraavassa podcastissaan häpeää ja Lavaklubilla puhutaan häpeästä ja politiikasta.
No, oikeasti en ole aivan varma, puhutaanko häpeästä todellisuudessa nyt yhtään sen enemmän kuin aiemmin, vai olenko vain herkistynyt huomaamaan aikaisempaa tarkemmin häpeää käsittelevät keskustelut ja tapahtumat. Häpeä nimittäin on asuttanut myös omassa elämässäni tärkeää paikkaa. Muistan joskus kirjoittaneeni päiväkirjaani, että häpeä on maailman pahin tunne. Ja viheliäinen se onkin ollut. Se on vienyt tilaa, juurtunut myös tapoihin olla omassa ruumiissa ja pakottanut kehittelemään erilaisia selviytymistaktiikoita.
Mitä häpeä sitten on? Mitä se on merkinnyt minulle? Mikä on ollut se epämääräinen asia, jonka olen ollut valmis nimeämään maailman kamalimmaksi tunteeksi?
Häpeä on tunne, jota on vaikea päästä karkuun, se saa aina kiinni. Kun olin pieni, koetin sietää häpeää kuvittelemalla itseni jonnekin muualle, oman ruumiini ulkopuolelle. Tässä konkretisoituu se, mikä häpeässä on niin lamaannuttavaa. Häpeä on ruumiillinen tosiasia. Mikä tahansa häpeän kimmokkeena onkin toiminut, häpeä tarkoittaa fyysisiä reaktioita: punastumista, äänen tärisemistä, hikoavia kämmeniä, äkillistä tietoisuutta oman kehon rajoista, kömpelyyttä ja kankeutta, änkyttämistä, jännittyviä lihaksia, lyhistyvää ryhtiä, halua piilottaa kasvot, avonaisten tilojen ja pyöreiden pöytien pelkoa, paniikkia, tietoisuutta katsottavana olemisesta. Se on jumittumista tilanteeseen, josta ei ole ulospääsyä. Se on kivuliasta tavalla, jolle on hankala löytää sanoja. Mieltä ja ruumista ei voi erottaa, kun puhutaan häpeästä. Se, jonka tuntee ja haluaa tunnistaa omaksi itsekseen, se katoaa ruumiin uumeniin eikä tunnista itseään. Mieli on pääsemättömissä ruumiin kanssa, ruumis ei voi irtisanoutua mielestä.
En ihan täysin ymmärrä, miten häpeän tunnetta voisi kuvata niin, että sen irrottaisi ruumiillisesta kokemuksesta. Pelkän mielen kuvaaminen tuntuu paljon vaikeammalta, mutta ainakin se lienee selvää, että häpeässä tiivistyy jotakin sellaista, mikä liittyy omaan riittämättömyyteen ja huonommuuden tunteisiin. Siihen, ettei tunne olevansa sellainen kuin pitäisi olla. Outouteen. Kyvyttömyyteen mahtua normiin, olla normaali. Epämääräiseen syyllisyyteen. Pelkoon, että jää kiinni. Kasvojen menettämiseen.
Mikä sitten aiheuttaa häpeää?
Juhlat, joissa ei tunne ketään, eikä osaa esittäytyä luontevasti. Se, kun törmää äkkiarvaamatta tuttuun ja häkeltyy. Ulkopuolisena oleminen, ja ennen kaikkea se, että huomaa muiden kiinnittävän huomiota siihen. Änkyttäminen. Minglailun epäonnistuminen. Kun kertoo vitsin, jota muut eivät tunnista vitsiksi. Spontaanisuuden puute. Kun jää kiinni siitä, ettei ole tiennyt jotakin asiaa, jonka kaikki muut tietävät. Kun ei osaa käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla. Kun on ollut liian kovaääninen tai liian hiljainen. Kun olisi pitänyt tajuta jättää viimeinen viinilasi tilaamatta. Kun on nolannut itsensä ja sanonut jotakin hölmöä. Kun kaikki muut ovat jo liihotelleet sujuvasti permannon poikki ja itse kompuroi vieläkin, muiden odottaessa. Kun sotkeutuu omiin jalkoihinsa tai liikkuu vahingossa toiseen suuntaan kuin kaikki muut. Kun julkaisee netissä omia tekstejään.
Häpeällä ei enää ole samanlaista sijaa elämässäni kuin sillä joskus oli. Silti välillä vieläkin hävettää niin, että olen tikahtua. Se tekee turhautuneeksi ja herättää jopa raivoa; miten voi olla, että nykyisessä elämässäni, vieläkin, tunnen toisinaan samaa alkukantaista tarvetta kätkeä kasvoni ja piiloutua pöydän alle kuin maailman murjomana murrosikäisenä? Miten voi olla, että vuosien harjoittelun jälkeenkään en ole tarpeeksi vahva estääkseni häpeää tulvahtamasta poskille?
Olen tullut ihan helvetin pitkän matkan; enkö koskaan ole perillä?
En dissaa itseäni, en pidä itseäni pienenä, tyhmänä ja huonona. Nykyään puutun raivokkaasti siihen, kun läheiseni sanovat väheksyviä asioita itsestään tai mitätöivät saavutuksiaan. En enää ajattele – ainakaan kauhean usein – että kaikki se hyvä mihin olen elämässäni kyennyt, olisi vain suurta huijausta. Se on ollut sattumaa ja tuuria, mutta myös sen tekemistä ja kehittämistä, mitä osaan ja rakastan tehdä. Jo vuosikausia olen rampannut epämukavuusalueellani tilanteissa, jotka ovat omiaan synnyttämään häpeää. Kuten ennenkin olen kirjoittanut, jokaisen draaman kaaren mukaan sen tulisi olla osoitus siitä, että ihminen kykenee halutessaan kuulkaas ihan mihin vaan. No, valitettavasti tästä en ole löytänyt aukottomia todisteita.
Mielenkiintoista on se, että huolimatta kaikesta tästä joudun yhä uudestaan ja uudestaan hokemaan itselleni samoja asioita, joiden pitäisi olla jo kaivertuneet mieleen. Että hei, ketään ei salilla tai tanssitunnilla kiinnosta, mitä teet ja millä tavalla, tai että jos kiinnostaa, sellaisten ihmisten mielipiteillä ei tulisi olla arvoa. Että statukseen tai ulkoisiin saavutuksiin perustuva dissailu tai säälivä naureskelu ovat sellaisten tyyppien aluetta, jossa ei kannatakaan yrittää kisata. En halua arvonantoa aikuisilta ihmisiltä, jotka käyttäytyvät kuin koulukiusaajat.
Hokemisesta huolimatta on päiviä, jolloin on raskasta kohdata kömpelyyden tunne tai oman kropan luomia rajoituksia. Ne eivät ole kadonneet kuvittelemalla, eikä häpeä ole lakannut olemasta olemassa siksi, että olen päättäväisesti sanonut itselleni niin.
Viime keväänä kävin keskustelun, joka jäi mieleen.
Mä vaan haluisin et jossakin vaiheessa ois siinä pisteessä et tää lakkaa olemasta, mä pääsen tästä kokonaan eroon.
Julistus sai aikaan ymmärtäväisen hymähdyksen. Hetken kuluttua toinen sanoi, että sitä pistettä tuskin kannattaa odotella näkevänsä. Yleisesti ottaen, jos ihminen sanoo haluavansa päästä eroon jostakin asiasta itsessään, ollaan lähtökohtaisesti vähän suossa. Tahdonvoimalla voi tehdä maailmassa paljon asioita, mutta ei kieltää jotakin tunnetta tai piirrettä itsessään ja kuvitella sitä toiseksi. Ei siinä häpeässä nyt piehtaroida tarvitse, mutta sen väittäminen, että voisi halutessaan lakata tuntemasta epämiellyttäviä tunteita, on yhtä tyhjän kanssa. Häpeä on osa olemista siinä missä muukin. Siihen suhtautumista voi koettaa muovata ja muuttaa, mutta ei poistaa kokonaan. Häpeän kanssa voi opetella tulemaan toimeen. Ehkä se vähenee ja helpottaa, suo vähän enemmän tilaa olla.
Alun perin aloitin blogin pitämisen juuri siksi, että omien tekstien julkaiseminen tai mielipiteiden esittäminen julkisesti tuntui niin uskomattoman hävettävältä ja kamalalta. Olin halunnut toimittajaksi ja ihmettelin, miten voisin ikinä koskaan tehdä mitään julkista kirjoittamista, jos en uskaltaisi postata edes johonkin mitättömään pikku-blogiin, jota kukaan tuskin edes lukisi. Siitä huolimatta en ensimmäisten kuukausien aikana kertonut blogini osoitetta edes poikaystävälleni.
Jokin aika sitten havahduin siihen, että jotakin on muuttunut. Salilla unohdin hävetä sitä, että juoksumatolla musat korvissa pelkään puuskuttavani tai hengittäväni jotenkin turhan kovaäänisesti. Tilan vieminen maailmasta sen pikkiriikkisen puuskuttavan hengityksen verran ei tuntunutkaan ihan yhtä vaikealta kuin se joskus tuntui. Ja jos joku vilkaisikin, en musertunut häpeäni painon alle. Että se hokeminen ja toistuva kertominen oli sinä päivänä, siinä tilanteessa, tullut tarpeettomaksi; ihan aidosti en ollut kovin kiinnostunut, mitä se ja se oikein ajatteli vai ajatteliko yhtään mitään.
Se tuskin on vallankumous, se tuskin on ikuista. Sen tilanteen jälkeen olen ehtinyt kokea häpeää ja epämukavuutta lukuisia eri kertoja. Useimmiten niin, että olen sanonut tilanteessa liikaa, liian vähän tai liian väärällä tavalla. Suurinta muutos on ollut siinä, mitä ajattelen häpeästä.
Minusta ei välttämättä koskaan tule tyystin häpeämätöntä pokkanaista. EIKÄ OLE PAKKO TULLA.
Radikaalia mielenterveyttä sen sanoi, taas. En halua enkä jaksa oppia röyhkeyttä tai pokkaa miehiltä tai muutenkaan; haluan maailman jossa saa olla heikko herkkä epävarma epäonnistuva tarvitseva pyytävä.
Kunnioitan kyllä Ompeluseuraa ja muita keskinäisiä verkostoja, joissa naiset kannustavat toisiaan vaatimaan maailmasta vähän enemmän tilaa. Siitä paikasta, mistä asiaa katson, nämä asiat liittyvät erottamattomalla tavalla toisiinsa. Häpeä ei kosketa ainoastaan naisia, mutta jostakin syystä itsen vähättely, mitätöiminen ja huijarisyndroomat tuntuvat olevan naisten piirissä ihan peruskamaa; keskinäisten vertaistukiverkostot ovat tavallaan kollektiivisesta häpeästä eroon opettelemista. Silti mietin tätäkin taas: onko tosiaankin niin, että kapinoida voi vain röyhkeydellä? Että ollakseen pärjäävä ja upea pitää olla tuntematta häpeää, noloutta, ujoutta? Ja onko sellaisen ihanteen jalustalle asettaminen erityisen rohkaisevaa tai feminististä?
Maailmaa tarvitsee lisää pokkanaisia. Mutta maailma tarvitsee muutakin: maailman tarvitsee tajuta, että ollakseen älykäs ja ihana ihmisen ei tarvitse olla terästä. Johtajahahmojakin saa itkettää joskus. Positiivinen ajattelu ei kadota negatiivisia tunteita, mutta niiden kanssa voi oppia elämään. Sen leikkiminen, ettei tuntisi häpeää tai epäonnistumista, on sietämätöntä politiikkaa niin ihmisten välisissä vuorovaikutussuhteissa kuin yhteiskunnassa yleensä. Jos häpeä seuraa kyvyttömyyttä mahtua normiin, ratkaisu häpeään ei ole koettaa kuvitella itseään toiseksi, normiin mahtuvaksi ihmiseksi. Se on uskallusta olla olemassa sellaisena kuin on, häpeästä huolimatta – etten sanoisi, häpeämättömästi poiketa siitä, mitä kuuluisi olla. Silloin pelkkä olemassaolo voi kyseenalaistaa normin ja haastaa sen.
