Luultavasti jokainen on elämässään törmännyt seksismiin. Siis sellaiseen seksismiin, joka on helppoa tunnistaa seksismiksi. Kun europarlamentissa huudellaan, että naisten on ansaittava vähemmän, koska he ovat pienempiä, heikompia ja vähemmän älykkäitä, on helppoa suuttua. Ei ole mitenkään kauhean hankalaa huomata väitettä törkeäksi; sen tuomitsevat lähtökohtaisesti useimmat, edes kohtalaisella säällisyydellä siunatut ihmiset. En suoralta kädeltä muista, olenko koskaan henkilökohtaisessa elämässäni törmännyt yhtä räikeään ja avoimeen vähättelyyn.

Hankalammaksi homma muuttuu, kun seksismi on puettu salonkikelpoisempaan muotoon. En osaa sanoa tunnenko ketään, joka haluaisi asemoida itsensä samaan leiriin Janusz Korwin-Mikken kanssa. Sen sijaan tiedän useitakin ihmisiä, jotka hymisevät hyväntahtoisesti puheille siitä, perustuuko muumimamman ja muumipapan välinen kommunikaatio piirretyissä sovinistiselle asetelmalle, hyväksyvät vitsailun naisesta pitämässä kotona jöötä, ja turhautuvat, lähes loukkaantuvat, kun asioista huomauttaa ääneen. Että kyllä on mennyt vaikeaksi ja eikö mitään saa enää sanoa. Huumorintajutonta. Hankalaa. Ärsyttävää.

Niinä hetkinä meinaa kiehahtaa yli.

Luuleeko joku tosiaan, että ihan huvikseni kiertelen ympäriinsä paasaamassa asioista? Etten keksinyt mitään kivempaa harrastusta itselleni kuin seksismistä nillittämisen? No, öö, ei. Keksin sadoittain asioita, joita teen mieluummin. Se ei kuitenkaan muuta sitä, että ne asiat ovat olemassa. Niitä eivät yleensä ensimmäisenä huomaa ne, joihin ne eivät osu. Mies ei yleensä ole paras kertomaan naisiin kohdistuvasta vähättelystä tai valkoinen ihminen rasismista. Sillä, johon epäkohta kohdistuu, on ensiarvoista tietoa toisin kuin sillä, joka ei syrjinnän kohteeksi joudu. On jotenkin surkuhupaisaa aina välillä kuunnella korkeakoulutettuja nuoria miehiä, jotka kirkkain silmin kertovat, ettei lasikattoa todella ole.

Salonkikelpoisissa, pohjimmiltaan ihan hyvää tarkoittavissa sovinisteissa yksi todella turhauttava piirre on mielipaha. Koska he eivät itse ajattele tarkoittavansa pahaa, heidän puheisiinsa tarttuminen on hankalampaa. Kun koko luentosali naureskelee yhdessä luennoitsijan lohkaisemalle (huom. kehuvalle!) kommentille toisen tutkijan ulkonäöstä, on ikävää leimautua hankalaksi akaksi puuttumalla tilanteeseen – tai mikä vielä pahempaa, joksikin nipoksi tosikko-feministiksi. On helpompaa valittaa ja tajuta laittaa häirintälomake vetämään, jos kommentti on pahansuova tai sävyltään ikävä. Jos kyseessä on kepeä huulenheitto, miksi vaivautua? Eihän se pahalla sitä sanonut. Sehän oli kehu. Onpas nyt pikkumaista loukkaantua kohteliaisuudesta. Häirintälomakkeen täyttäminen tuntuisi hirveältä ylilyönniltä, kiusan tekemiseltä mukavalle miehelle. Huomattaakaan ei kehtaa. Ja niin ulkonäköä koskeva kommentointi saa jatkua.

Kaikki sovinistit eivät ajattele inhoavansa naisia. Se on niin itsestään selvää, että luulisi sen sanomisen olevan turhaa vuonna 2017. Eipä tunnu kuitenkaan olevan: jotenkin hämärästi edelleen seksistisiä kommentteja ja huomautuksia siivittää ajatus siitä, että ne olisivat ihan ookoo, jos kyseinen tyyppi on muuten ihan mukava heppu, eikä missään nimessä mikään naistenvihaaja. Seksismi ei ole yhtään sen vähemmän seksismiä silloin, kun sitä harrastaa muuten ihan tavallinen ihminen, eikä mikään creepy sikailija. Todistetusti myös itseään feministeinä pitävät tyypit saattavat olla kykeneviä ihan täysimittaiseen slut-shamingiin. Tyypin mukavuuden ei pitäisi millään tavalla olla relevantti syy väheksyä seksismiä tai sulkea siltä silmät. Pikemminkin päinvastoin: hyvä vaan, jos on kyseessä on ihan perusmukava ihminen. Sehän tarkoittaa sitä, että se saattaa itse asiassa ottaa palautteen tosissaan ja korjata käytöstään, tarkastella omia asenteitaan. En voi väittää, etten itse olisi ikinä heittänyt tai nauranut ajattelematta mukana seksistiselle kommentille. Toisinaan olen nauranut myös niille kommenteille, jotka ovat kohdistuneet itseeni, ja vasta jälkikäteen uskaltanut ajatella asiaa. Enemmän olen kuitenkin pahoillani siitä, että olen itse harrastanut aivan törkeää seksismiä erityisesti teini-ikäisenä pätiessäni, ja nauranut mukana joskus silloin, kun olen tuntenut oloni epämukavaksi.

Seksismiä ei ole pelkästään ikävään sävyyn kommentoiminen, vaan naisen ulkonäön esiin nostaminen asiattomasti työhön liittyvissä yhteyksissä voi olla sitä. Pätee myös muumimammaan, sivumennen sanoen: vaikka muumimamma olisi muumiperheestä kertovissa piirretyissä se todellista valtaa pitelevä takapiru, muumipapan mammalle antamat käskyt ovat silti outoja vuonna 2017. Naisten idealisoiminen ja mystifioiminen ovat nekin seksismin muotoja. Oletteko kuulleet sanontaa, että mies on perheen pää, mutta nainen kaula, joka päättää minne pää kääntyy? Se ei ole mikään feminismin riemuvoitto, se on sukupuoleen sidottua valtapeliä ja ominaisuuksien olettamista.

Samaan hengenvetoon kaikki muutkin ikävät asiat, joilla olen kivaa tunnelmaa viime aikoina ihan silkkaa ikävyyttäni pilannut. Se on se tasa-arvoharrastelu, kuulkaas, pahasta.

Rakastin Skamia, kuten ilmeisesti puolet Suomesta. Se ei muuta faktaa, että senkin raikkaaseen maailmaan oli toisella tuotantokaudella kuljetettu mukaan myytti, jossa tytön kieltoa ei tarvitse ottaa tosissaan – kyllä siitä ei:stä kyllä:n saa, kun tarpeeksi kauan jaksaa jankata. Kun tyttö sanoo, ettei voisi vähempää kiinnostaa, jäbän kannattaa inttää. Lopussa se kiitos seisoo. Öö, mitä?

Ryhmäteatterin Peer Gynt näytelmänä oli ihan jees. Peer Gyntissä lavalla nähdyt naishahmot sen sijaan olivat pelkistetyt huora, madonna ja äitihahmo, joiden olemassaololla ei ollut muuta funktiota kuin suhde mieheen. Itse asiassa olisi hieman liioittelua puhua edes henkilöistä, kyse oli ennemminkin jonkinlaisesta taustakankaasta.

Ja ne muumit. Pidän muumeista valtavasti, erityisesti Muumipappa ja meri -kirjasta. Miettikää nyt silti vähän: muumiperhe muuttaa karulle saarelle keskellä merta vain siksi, että muumipapan on saatava tuntea itsensä urheaksi uudisraivaajaksi, perhettään suojelevaksi urooksi. Viis siitä, että muiden elämät ovat muumilaaksossa mallillaan, jos miehen mittaa ei voi turhan suojatussa ympäristössä machoilemalla osoittaa.

Kylläpä tuntui ikävältä: Skam, Peer Gynt, muumit. On pakko olla aika ikävä akka, jos näistä kehtaa huomauttaa. Lista ei kuitenkaan ole tyhjentävä. Vastaavia esimerkkejä löytyy aina lelulaatikoista uutisiin, politiikkaan, Anna Kareninaan, jopa feminismin ikoniin Peppiin.

Masentavaa on, etteivät esimerkit lopu kesken. Vielä masentavampaa on, jos niistä huomauttaminen leimataan heti kättelyssä vääräksi ja ikäväksi. Ei se sitä tarkoita, että olisin lopettanut Skamin katsomisen tai hylännyt muumit. Mutta jos maailmassa vain avoimen pahansuovasta seksismistä saa sanoa ääneen, ollaan aika syvällä suossa: ihan perusmukavat tyypit, ja sitten toisaalla ne ikävät nillittäjä-feministit. Luultavasti tämänkin postauksen lukee joku ja pyöräyttää silmiään. Sitten klikkaa itsensä eteenpäin. Ja ajattele, niin helppoa se voi olla – jos seksismin ei koe rajaavan omia mahdollisuuksia, sen ohittaminen on helppoa. Siitä on varaa olla välittämättä. Se on etuoikeus, jota itse ei välttämättä koskaan tiedosta, ellei ole valmis kuuntelemaan. Toisilta ei kysytä, kiinnostaako seksismi vai ei. Se rajaa mahdollisuuksia ja määrittää tiettyjä tilanteita joka tapauksessa. Onneksi olkoon siis sille, jonka mielestä koko seksismistä puhuminen on turhaa nillittämistä ja vouhottamista: olet niin etuoikeutettu, ettei asiaa ole tarvinnut kohdata. Kannattaa kuitenkin miettiä, onko toisiin kohdistuvan vääryyden ylläpitäminen ookoo sillä perusteella, ettei se ole vaikeuttanut omaa elämää.

Jos kukaan ei koskaan huomauta sopimattomasta vitsistä, sen kertonut ei koskaan kenties huomaa toiminnassaan mitään ongelmaa. Ja niin seksismi saa yhä jatkua.