Olen vuoden 2017 ensimmäiset päivät maannut niiskuttamassa kotona seuranani valtava nenäliinakasa ja vielä valtavampi gradukirjakasa seuranani. Harhaillessani netin syövereissä pois niistä aihepiireistä, joiden voin etäisesti väittää liittyvän tekeillä olevaan graduun, olen jatkuvasti törmännyt jälleen kulunutta vuotta summaaviin ja seuraavaa suunnitteleviin postauksiin. Se on ihan viehättävä traditio. Vaikka hetken flunssakouristuksissani harkitsinkin sitä samaa Livejournalin kyselyä, jonka täytin vuosina 2005-2013, päädyin – luojan kiitos – hylkäämään tämän ajatuksen. Luin nimittäin juuri läpi täyttämäni kyselyt muutaman vuoden ajalta, enkä ole aivan vakuuttunut siitä, olisiko muistini tarvinnut virkistystä aivan kaikesta niiden sisältämästä informaatiosta. Siispä: mitä itse toivoisin muistavani vuodesta 2016?

Maanantai-illat, jolloin syötiin tomaattipastaa ja katsottiin Westworldin uusin jakso. Onnistumiset kiireen keskellä. Vietnamin moottoripyöräreissut ja merenelävät rannalla, pikkuruiset muovituolit ja isot seurueet ulkona istumassa iltaa. Sen, miltä Helsinki tuntui takaisin reissusta palatessa. Ääneen luetut näytelmät draaman kurssilla. Ne aamut, jolloin pulahdin meressä uimassa ennen töitä, ja ostin Kannistosta kahvin mukaan sporaani. Helsingin keskustan. Hitto, että rakastankin tätä kaupunkia: tämänkin vuoden selväpäisimpiä ja onnellisimpia hetkiä taisin viettää luottoreitillä merenrantaa pitkin. Se on luottoreitti, jonka kuljen lähes aina samalla tavalla. Aloitan Kauppatorilta ja päädyn rantaa pitkin Carusellille. Viimeistään Uunisaaren kohdalla yleensä ajatukset ovat muuttuneet astetta kirkkaammiksi.

Mitä toivon vuodelta 2017? Yhden toiveen asetin jo hyvissä ajoin. Levollinen lokakuu. Tulin lausahtaneeksi tämän sanaparin puolivahingossa jossakin keskustelussa ja se jäi kaivelemaan mieleeni. Ehkä siksi, että se on maailman epätodennäköisimpiä parituksia: viime vuosina kohtaamani lokakuut ovat olleet monenlaisia asioita, mutta eivät vahingossakaan levollisia. Vaikka kuinka kaivelisin muistiani, yhtään levollista lokakuuta en sieltä löydä. Jos sitten vaikka tänä vuonna ihan piruuttaankin yrittäisin olla sullomatta pimenevät illat täyteen ohjelmaa.  

Toivon valmiiksi saamista ja tutkintoa. Vähemmän järkähtämättömyyttä ja enemmän liikkumavaraa, vähemmän kuumetta ja kipeitä niskoja ja enemmän kävelyretkiä. Yritän spekuloida vähemmän ja lukea enemmän. Edelleen: yritän nolostua vähemmän ja kirjoittaa enemmän. Yritän soittaa silloin kuin lupaan ja toisaalta olla lupaamatta liikoja. Enemmän majakkasaaria, vähemmän väsymystä.

Tämä oli oikeastaan ihan hyvä vuosi, kaiken kaikkiaan. Sain paljon ja ehkä enemmän kuin edes olisin ansainnut. Tein hyviä juttuja ja toisaalta kiersin tekemässä täsmälleen samoja virheitä kuin aina ennenkin. Enkä edes uskalla luvata: ei koskaan enää. Toivottavasti jotain opinkin.

Mitään en aio luvata itselleni tällä kertaa, en edes hyviä asioita. En lupaa matkoja tai edes suurta irtiottoa. En tee listoja kivoista asioista, joita kuuluu tehdä. Toivon harvoja konkreettisia asioita ja muutamia epämääräisiä muutoksia, joita en vielä osaa edes muotoilla.

2017. Katellaan, mitä tästä tulee.

Kuten viimeksi kirjoitin, nostalgisoin enemmän kuin mahdollisesti yksikään toinen tuntemani henkilö. Sorrun usein maalailemaan menneisyyttä rankasti positiivisemmassa valossa kuin se ehkä oikeasti aikoinaan tuntui. Silti yksi päivä havahduin kahvilassa sanaan ikäkriisi. Ja siihen, etten voi kyllä millään tasolla väittää kokevani sellaista. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, monet asiat ovat muuttuneet jatkuvasti parempaan suuntaan eikä suinkaan kehnompaan. Tämän havainnon innoittamana listasin kymmenen syytä, joiden takia on ihan kivaa täyttää ensi vuonna kaksikymmentäseitsemän.

1. Varmuus. Vierailin vähän aikaa sitten paikassa, jossa parikymppisenä ramppasin bilettämässä. Kummallista oli samaan aikaan hyökyvä nostalgia ja häkellyttävä havainto. Flashbäkin omaisesti ylitse hyökyi fiilis siitä, miltä tuntui astella samaan tilaan joitakin vuosia sitten. Miten hermostutti, kuka tulee vastaan, ketä seisoskelee missäkin porukassa, kelle sanotaan moi ja kenelle ei, ja keiden kanssa pysähdytään juttelemaan. Miten usein venähdettiin etkoille, jotta ylipäänsä uskalsi kävellä pystypäin ja hermoilematta mestoille. Niistä bileistä on jäänyt älyttömän hyviä muistoja, mutta konkreettisesa muistossa oli jotakin pysäyttävää. Etkot, jotta ei jännittäisi mennä bileisiin? On olemassa hetkiä, jolloin haluaisin taputtaa selkään parikymppistä itseäni ja vakuuttaa, että it gets better.

2. Viini. Määrä ei korvaa laatua. Se on viisaus, joka nykyisin on huomattavasti helpompi sisäistää.

3. Parisuhteet. Asioistahan voi tosiaan kommunikoida. Usein se myös auttaa.

4. Koti. Kotona viihtyy paremmin ja siellä on kivempaa. Jotakin tekemistä voi olla sillä, että parikymppinen minäni siivosi Alppilassa asuessaan ensimmäisen vuoden rikkalapiolla imurin puutteessa, ei jaksanut laittaa kirjoja hyllyyn, ja eli kroonisen tiskivuoren kanssa. En tiedä mitä sille tapahtui: se vain eräänä aamuna heräsi ja huomasi, että toisinkin voi elää.

5. Osaaminen. Tähän ei varmaankaan tarvitse muita perusteluja kuin se, miltä tuntuu lukea fuksivuoden esseitä.

6. Miehet. Harvinaisen yleistävän ja stereotyyppisen väitteen esittäminen perustuu muun muassa Gilmore Girlsin uusiin jaksoihin ja vahvaan empiiriseen näyttöön: Roryn kaikista latteimmatkin ex-poikaystävät ovat vuosien varrella muuttuneet järjettömästi aikaisempaa paremmannäköisiksi ja karismaattisemmiksi. Ehkä kohta 1 vaikuttaa tässäkin?

7. Vapaus. Edessä olevat mahdollisuudet ja valittavat vaihtoehdot ovat lisääntyneet jatkuvasti. Toisinaan se ei tunnu ainoastaan hyvältä. Silloin on pakko muistuttaa itselleen omasta etuoikeutetusta asemasta. Se, että mahdollisuuksia lähteä eri suuntiin on enemmänkin kuin yksi väistämätön polku, on aivan hillittömän etuoikeutettua. Vanhetessa se usein tuppaa lisääntymään, vaikka tämä(kään) asia ei toteudu tai jakaudu mitenkään yhdenvertaisella tavalla.

8. Rahatilanne. Tämä on hieman ongelmallista: vaikka se omalla kohdallani on eittämästi totta, jos vertailen tilitietojani parikymppisen itseni kanssa, epäröin hieman kirjoittaa sen. Muistan suunnattoman turhautumiseni tämän tapaisten listojen kanssa, joissa on rinnastettu vanheneminen ja keskiluokkaistuminen samaksi asiaksi. Opiskeluajan päättyminen ei takaa parempaa viiniä, omistusasuntoa tai vakituista työpaikkaa. Yhä harvemmille se tarkoittaa sitä. Aikuisuus ei ole yhtä kuin hankkia asuntolaina ja kulmasohva. Eipä se sitä ole tarkoittanut itsellenikään, mutta toisin kuin parikymppinen itseni, harvemmin suoritan enää päässälaskua sentti sentiltä ruokakaupassa käydessäni.

9. Viikonloppuaamut. Kohtien 1 ja 2 looginen seuraus on, että nykyisin harvemmin herään samanlaisessa morkkiksen ja pahoinvoinnin alennustilassa. Sen sijaan viikonloppuaamuihin kuuluu hyvä kahvi, kiirettömyys ja kunnolliset unet. (Miinuspuoli vanhenemisessa: jos sattumalta herää vahingossa krebattuaan kuin parikymppinen, olo on tuhat kertaa huonompi kuin parikymppisellä – tätäkin sattuu).

10. 27-vuotias on ihan kakara. Kaikki lempeästi keski-ikäistymiseen viittailevat säännöt voi halutessaan viskata romukoppaan, koska oikeasti aikuisuus siintää vielä kaukana edessäpäin eikä kolmenkympin kriisikään ole vielä ajankohtainen. Parikymppisen piti koettaa todistella omaa seesteisyyttään ja villien teinivuosien taaksejäämistä, kun nykyisellä minällä ei tätä taakkaa enää ole. On äärimmäisen rentouttavaa, etten enää koe ahdistusta osaamattomuudestani pukeutua beigeen ja laivastonsiniseen, eikä yhtään haittaa, vaikka baarissa joutuisin aina esittelemään papereita – parin vuoden tauon jälkeen.