Kolme syytä, miksi hetkessä eläminen on ihan paska vinkki

Olen hyvä haluamaan sinne ja takaisin. Nostalgisoin enemmän kuin kukaan muu tuntemani ihminen (lukuunottamatta ehkä lähisukulaisiani, joten mahdollisesti kyseessä onkin sukuvika) ja suunnittelen valtavasti keskenään kilpailevia tulevaisuuksia. Vuosikausia olen hakenut asioita siksi, että ne ovat haettavissa; selannut vanhoja valokuvia; murehtinut etu- ja jälkikäteen; käynyt kuvitteellisia keskusteluja mielessäni ja korjannut vanhoja lauseita lähes pakkomielteeseen asti.

Blogosfäärin kirjoittamattomien konventioiden mukaan nyt kuuluisi todeta: mutta parastahan on juuri tämä hetki, koska se on ainut, joka meillä on.

En aio nikotella vastaan ihan vain ollakseni vastarinnankiiski. Sehän on omalla tavallaan ihan totta ja ymmärrän kyllä, mitä tässä ajetaan takaa. On aika pitkälti ajanhukkaa suunnitella tuhansia tulevaisuuksia, koska luultavasti olen siihen mennessä muuttunut jo toiseksi ihmiseksi, joka tekee toisia valintoja. Vielä enemmän on ajanhukkaa muistaa kaikki niin jumalattomalla tarkkuudella, että osaa muistutella muita heidän sanomistaan lauseista vielä vuosia myöhemmin tai murehtia valintoja, joita silloin tuli tehneeksi nykyisen minän kauhuksi.

Silti ohje pistää vähän nikottelemaan. Ensiksi hetkessä eläminen on ristiriitainen kehotus: koska se sisältää vähintäänkin implisiittisen vihjauksen, että hetken lisäksi pitäisi hyväksyä myös itsensä sellaisena kuin on, en näin ollen edes voisi noudattaa kehotusta ja pyrkiä leikkaamaan persoonastani kokonaan ajassa edestakaisin poukkoiluani. Vielä vähemmän pystyn pakottamaan itseni tyytymään pelkkään nykyhetkeen. 

Toiseksi: jos ei koskaan tavoittele mitään tulevaisuudessa tapahtuvaa tai rakenna polkua siihen, kannattaa pakata kunnianhimo pois samoin tein suunnitelmien kanssa. Etuoikeutettuja ovat ne, joille tilaisuudet tipahtelevat suurempia suunnittelematta. Puhumattakaan poliittisista ulottuvuuksista, joita väittämään sisältyy. Jos lähtökohtaisesti hyväksytään tämä maailma ainoaksi, joka meillä on, mitä järkeä on tuhlata energiansa maailman muuttamiseen? Jos pitää hyväksyä tämä hetki karvoineen päivineen, mitä tapahtuu kaikelle, mikä siinä on väärin ja korjattavaa?

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun päädyn tähän kehään. Viimeksi totesin, että loppupeleissä Beverley Skeggsin lukeminen tuntuu voimaannuttavammalta kuin mielenrauhaan kannustavat elämäntaito-oppaat. Tämä hetki voi olla ainoa, joka meillä käsillä on, mutta ei missään nimessä se, mihin on tyytyminen. Toisinaan on parempi vaatia muutosta kuin opetella hyväksymään nykytilanne.

Kolmannen perustan puhtaasti tunnesyihin. Maailma koostuu muistoista, ja toisinaan on parempi antaa muistojen tulla. Käydä päässään uudestaan keskustelut ja kuunnella ne laulut, jotka menevät ihon alle. Lukea uudestaan kirjat, joiden lauseet jäivät vuosiksi kaivelemaan. Välillä käytännöllisistä syistä en halua muistaa. Työnnän tiettyjä muistoja takaraivoon niin hyvin kuin osaan ja minimoin menneisyyteen sijoittuvat keskustelut, joita toistelen päässäni. Mutta ei muistaminen ole ainoastaan sitä, että revitään vanhoja rupia irti ja tökitään tikulla silmiin.

Muistan, miten mummi vei ostoksille Lippulaivaan ja sain elämäni ensimmäisen topin, jossa oli tekstiä. Se ei ollut jotakin sellaista, jonka Elsa Beskow olisi piirtänyt satukirjaansa, mutta se oli itse valitsemani. Se oli täydellinen. Se oli valkoinen ja siinä oli punainen kukka sekä teksti: My boyfriend told me that if I go to surf one more time without him, he’ll leave me. Shame! I might miss him. Olin neljännellä luokalla ja ratketa ylpeydestä.

Muistan, miten lähdimme ulos kadulle ystävien kanssa viinilasit kädessä ja paljain varpain, poltimme sätkätupakkaa ja kuuntelimme Ultra Brata ja meillä oli maata viistävät hameet ja helvetin pahaa valkoviiniä, ja me olimme niin vilpittömiä ja kliseisiä ja riemuissamme kuin vain 15-vuotiaat voivat olla.

Muistan, miltä tuntui avata kirjekuori, jossa kerrottiin Sisters Clubin ystävyysaiheisen novellikilpailun voitosta.

Muistan salaisuudet, jotka on jaettu eteisessä, koska on liian kiire kertoa eikä ovea ehdi saada kiinni, muistan ilmeen ja muista räkäisen naurun ja vähän myöhemmin sen illan tuntuuks susta et me saadaan kaikki mitä me halutaan.

Saatan muistaa paljon huonoja asioita, mutta myös täydellisiä hetkiä ja käsittämätöntä onnellisuutta. En halua päästää irti niistä hetkistä, vielä vähemmän unohtaa niitä. Ilman niitä maailma olisi hitosti köyhempi, ankeampi ja värittömämpi.  

Ei ole vain tätä hetkeä, on tuhansittain hetkiä. Ja onneksi niistä ei tarvitse luopua.

15391193_10154773208731649_2348018543532707320_n.jpg

Yksi niistä harvoista paikoista, joissa yleensä onnistun pysymään paikoillani ajassa.

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään

Sipilä-gate: painostamista, uhriutumista ja tolkutonta sekoilua

Tiedättekö, tavallaan tekisi mieli höpötellä jostakin ihan muusta.

Katsoin Guggenheim-keskustelua malttamatta mennä nukkumaan ajoissa. Heräsin silmät ristissä ja kävin ennen töitä uimassa altaalla. Istuin sporassa ja tunsin jonkinlaista nautinnollista levottomuutta ja syvää tyytyväisyyttä samaan aikaan. Söin töissä liikaa karkkia. Tein pastaa, join lasin punaviiniä. Luin sydän syrjälläni Punk-kirjaa, jonka sain isiltä lahjaksi teininä. Joo, kaikenlaista kivaa.

Sen lisäksi olen kihissyt raivosta eilisestä keskipäivästä alkaen.

Ei tavallaan tehnyt mieli sanoa mitään. On hankala avata uutta näkökulmaa asiaan, jonka pitäisi olla kaikille itsestäänselvä; mitä järkeä on toistella periaatteita, jotka kaikkien oletetaan tietävän.

Ämmät sen sanoi: en odottanut tältä hallitukselta suuria alun perinkään. Shokeeraavaa on oikeastaan, miten kuitenkin pääministeri onnistuu shokeeraamaan yhä uudestaan. Kun vaalitulos selvisi, oli ihan selvää, että edessä on oikeistolaista leikkuripolitiikkaa ja pöyristyttäviä näkemyksiä yhteiskunnalle toivottavasta suunnasta. Se on politiikkaa. Poliittisia linjaeroja. Mutta tämä hallitus ei shokeeraa siksi, että sen poliittinen linja eroaa omastani. Se shokeeraa, että kaikki normaalit rajat tuntuvat olevan venytettävissä, dissattavissa, ohitettavissa. Enää ei ole edes ihan varma, mihin suuntaan pitäisi katsoa. Silti eilen hetken ajattelin, että eiköhän tämä ollut tässä. Että se oli se viimeinen tikki.

Hei, muistatteko Suvi Lindénin? Joo, en minäkään muistanut (sekin saattanee selittää, että olin Lindénin kulttuuriministeriyden aikaan 12-vuotias). Lindén toimi kulttuuriministerinä Lipposen toisessa hallituksessa vuosina 1999-2002. Kävi ilmi, että Lindén ei ollut jäävännyt itseään, vaan oli ollut mukana myöntämässä valtionapua golfkentälle, jossa oli osakkaana. Onko tässä jotakin tuttua? On ja ei. Lindén joutui eroamaan.

No Anneli Jäätteenmäen varmaan muistatte? Anneli Jäätteenmäki ehti olla 68 päivää pääministeri vuonna 2003. Jäätteenmäki syytti Paavo Lipposta salaisista myötätunnon osoituksista Irakin sotaa kohtaan George W. Bushille; kävi ilmi, että tieto pohjautui UM:n salaisiin raportteihin, Jäätteenmäki puhui eduskunnalle vähän mitä sattuu osallistumisestaan eduskunnalle; no kyllähän te nyt muistatte, sen jälkeen meille jäivät kuolemattomat lausahdukset täysin pyytämättä ja yllättäen ja puhun niin totta kun osaan. Jäätteenmäki joutui eroamaan.

Mites sitten Ilkka Kanerva? Kanerva toimi ulkoministerinä Vanhasen II:ssa hallituksessa. Kanervalla oli taustalla jo ennestään vähän sinne tänne läheteltyjä kiusaannuttavia tekstiviestejä, joiden kutsuminen seksikkäiksi tekstiviesteiksi Suomen poliittisessa historiassa 1809-2009 nauratti vähän joka kerta poliittisen historian pääsykokeisiin lukiessa. No, Kanerva ei ministeriaikoinakaan päässyt irti kännykästään. Sen lisäksi koko juttuun liittyi aika iso läjä slutsheimaamista, mutta siitä en jaksa tällä kertaa edes aloittaa. Kanerva joutui eroamaan. 

Mitä tapahtuu vuonna 2016? Pääministeri Juha Sipilä lähettää kymmenkunta sähköpostia toimittajalle ja ilmoittaa luottamuksensa YLE:en olevan nolla (?????!!!), laittaa palautetta YLE:n johdolle, joka kieltää toimittajia käsittelemästä pääministerin jääviyttä ja perustelee asiaa ”työrauhalla” ja ”syillä, joita emme voi kertoa”. Kun toimittaja uhmaa kieltoa ja jatkaa ohjelman valmistelua suunnitelmien mukaan, asiasta annetaan varoitus. Asian tultua julkisuuteen, pääministeri kieltäytyy tyystin myöntämästä, että toiminta on ollut painostamista, tai että asiassa on muuta moitittavaa kuin hänen tunnepohjainen reaktionsa. 

Lienee ihan perusteltua kysyä, onko pääministeri ymmärtänyt minkäänlaisia perustason periaatteita demokratiasta ja sananvapaudesta, vai onko hän vain todennut käytännöllisemmäksi ratkaisuksi, että teeskentelee ymmärtämätöntä? En ole aivan varma, kumpi on huonompi vaihtoehto, mutta aika pohjalla mennään molemmilla.

Sipilä tuntuu suhtautuvan kritiikkiin tai mediaan vähän kuin ärsyttäviin kärpäsiin, jotka estävät, kun hallitus haluaisi vilpittömin mielin vain hoitaa hommansa. Kritiikki on negaamista ja nihkeilyä, kaikki on yhtä positiivista kokeilukulttuuria, jossa oikeastaan politiikkaa ja asiantuntemusta on ihan ookoo väheksyä: yleisvaikutelma tuntuu olevan, että siis kun me vaan haluttais hoitaa nää hommat, eikä kuunnella kaiken maailman dosentteja. Tuloksena on ollut ihan törmäilyä perustuslakiin, uhriutumista, takaisin vedettyjä omia aloitteita ja ihan tolkutonta sekoilua, joista median painostaminen ja riippumattomuuden halveksiminen ovat vain viimeisimpiä esimerkkejä.

Tuleeko pääministerille tässä vaiheessa minkäänlaista tarvetta osoittaa selkärankaa ja erota? Ei sinne päinkään. Eduskunnan kyselytunnilla nähtiin lähinnä sitä samaa, itsepäistä vänkäämistä ja uhriutumista kuin tähänkin asti. Edes pieni värähdys ei kertonut, että Sipilän tulisi mieleen katsoa asiaa laajemmassa kontekstissa. BBC, The New York Times ja koko suomalainen mediakenttä meuhkaavat kaikki ihan tyhjästä.

Jos koskaan olen toivonut pääministerin eroa, tämä on se päivä. 

Puheenaiheet Ajattelin tänään Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta