Oma huone

7.1.2019 Karla

Vauva-arki on kamalaa, eli: somemutsin tunnustuksia

Kun Googleen kirjoittaa hakusanan ”vauva-arki”, lähes ensimmäisenä hakukone ehdottaa kursailematta: vauva-arki on kamalaa.

En ihmettele.

Viimeksi kirjoitin vauva-arjen ihanuudesta, johon myös lapsen toisella vanhemmalla on oikeus. En huijannut. Monella tavalla vauva-arki on ollut mielestäni ihanaa. Silti olen älyttömän kiitollinen niistä ihmisistä, jotka ovat kirjoittaneet nettiin jotakin muutakin. Huonoina päivinä vauva-arjen kamaluudesta puhuneet blogipostaukset ja keskustelupalstojen anonyymit avautumiset ovat tuntuneet äärimmäisen lohdullisilta. Muistan, kun ihan ensimmäisinä viikkoina häpesin salaa. Tunsin pakokauhua. Että tällaistako tämä todella on. Kyseessä eivät todellakaan olleet elämäni onnellisimmat viikot.

Jos jotakin voisin sanoa itselleni viisi kuukautta takaperin, se olisi yksinkertaisesti: relaa. Kaikkea ei tarvitse osata heti saman tien, sitä tottuu ja oppii, jokaiselle neuvojalle ei tarvitse korvaansa lotkauttaa, vauva ei mene rikki fyysisesti tai henkisesti ihan joka asiasta, syyllistymistä lietsovien keskustelupalstojen lukeminen kannattaa minimoida, kroppa toipuu kyllä ajan kanssa, rakkaus syvenee päivä päivältä.

Niin, eikä korppi tule ja vie vauvaa, jos joskus kehtaat vilkaista kännykkääsi.

Mikä siinä sitten oli niin raskasta? No. Meillä oli alun alkaenkin käsittääkseni varsin helppo ja tyytyväinen vauva, joten oikeastaan näin jälkikäteen olen päätynyt siihen, että kaikki raskaimmat ja vaikeimmat asiat olivat ennemmin oman pään sisällä. Kiitollisuudesta aiheesta blogganneita kohtaan ajattelin listata itsekin muutaman sellaisen pointin, jotka huonoina hetkinä olisivat voineet lohduttaa. Ensimmäinen niistä olkoon nimeltään: somemutsin tunnustukset.

Ensimmäisinä viikkoina en uskaltanut käytännössä luottaa ollenkaan siihen, että vauva ilmoittelee olostaan ja tarpeistaan. Tämä tuli itselleni vähän shokkina, vaikka näin jälkikäteen tuntuu ihan naurettavan itsestään selvältä: vauvaan piti tutustua. Voi olla, että osalle yhteys vauvaan ja vauvan tarpeisiin on välitön ja heti synnytyksen jälkeen tuntee vaistonvaraisesti, mitä pitää milloinkin tehdä. Itselleni ei näin käynyt. Tästä tunsin ajoittain häpeää ja syyllisyyttä, enkä oikein kehdannut ääneen tunnustaakaan, miten paljon aiheesta alussa stressasin. Oli vaikea myöntää, että synnytyksen jälkeen päällimmäisenä taisi olla hoivavietin sijaan itsekäs toiveeni päästä nukkumaan edes hetkeksi. Puolentoista vuorokauden valvomisen, helvetillisen kivun ja imukuppihuipennuksen jälkeen rentoutuminen maidonnousua ja imetyksen harjoittelemista varten ei tosiaan ollut ihan huipussaan. Tähän liittyneet tylyt kommentit tai yöpaidan repimiset (kun en daijuna ottanut vauvaa ihokontaktiin, vaan vieressä nukkuvan vauvan ja ihoni väliin jäi yöpuvun kangas) tuntuvat vieläkin vähän pahalta.

Kun aloin pikku hiljaa palata tähän todellisuuteen, paniikki vauvan tarpeisiin vastaamisesta iski. En uskaltanut käytännössä laskea vauvaa sylistäni juuri ollenkaan. Kun lomien päätyttyä jäimme vauvan kanssa kahdestaan kotiin, en ensimmäisen tai toisen viikon aikana syönyt lounasta ollenkaan, ellei vauva sattumalta nukahtanut unille sylini sijaan vaunuihin.

Ja siis kyse ei tosiaan ollut siitä, etteikö vauva olisi hetkeäkään viihtynyt köllöttelemässä tai sitterissä. Mutta en uskaltanut luottaa siihen, että tyyppi ilmoittaa, kun kaipaa syliä, ruokaa, rakkautta. Jälkikäteen ajatellen käyttäydyin liki hysteerisesti: ei mikään ihme, että lähes säikähdin joka kerta, kun vauva heräsi. Se tarkoitti esimerkiksi sitä, että ellen siihen mennessä ollut saanut lounasta syötyä, se jäi syömättä. Oli vaikea nauttia tyypin seurasta, kun käytännössä se tarkoitti sitä, että puhuin lakkaamatta, imetin, pidin tyyppiä _koko_ ajan sylissä – ettei se vain missään nimessä tuntisi itseään hylätyksi tai laiminlyödyksi tai yksinäiseksi.

Lisäksi olin ihan aluksi aika surutta näprännyt puhelinta vauvan syödessä. Vauva viihtyikin rinnalla siihen opittuaan aika pitkiä aikoja, tuntikausiakin. Ja niiden tuntien aikana luin Hesaria, sähköpostia, selasin sosiaalista mediaa… kunnes luin, millä tavoin imettämisen aikana tapahtuvaa somettamista julkisuudessa kommentoidaan.

Voi kuulostaa naurettavalta, mutta tämän jälkeen en uskaltanut tuntien imetysmaratonien aikana oikein vilkaistakaan puhelinta. Tai telkkaria. Tai kirjaa. Itkin syyllisyydentunnoissani, kun en pystynyt aukottomasti keskittymään tuijottamaan vauvaa, joka, itse asiassa, söi valtaosan ajasta silmät kiinni.

Hormoniherkkyyssekavuudet eivät tietenkään ole kenenkään vika, vaan usein vähän niin kuin kuuluvat asiaan. Näin överin sometussyyllisyyteni jälkimainingeissa kuitenkin toivoisin jotain rajaa äiteihin kohdistuvaan syyllistämiseen: esimerkiksi älypuhelimen vilkaisemisen vertaaminen väkivaltaan tuntuu ”vähän” kohtuuttomalta. Väitän, että huolimatta älypuhelimiin kohdistuvasta huolesta – joka paikoitellen on ihan perusteltuakin – useimmat vanhemmat kuitenkin tekevät parhaansa ollakseen lapselleen läsnä.

Ei, lapselle ei varmasti tee hyvää, jos vanhempi hapuilee koko ajan puhelintaan lapsen seurassa eikä pysty keskittymään tähän. Silti omalla kohdalla säikähtäminen tuotti enemmän huonoa kuin hyvää. Hyvää oli, että nykyisin todellakin tiedostan paremmin puhelimenkäytön lapsen seurassa, ja pyrin rajoittamaan sitä. Huonoa se, että ahdistuin tästä hetkeksi ihan älyttömästi. Rentoutuminen, joka oikeasti on läsnäolon ja arjen mukavuuden kannalta aika olennaista, oli vaikeaa, kun istuin hiirenhiljaa hievahtamatta sohvannurkassa imettämässä tunti toisensa jälkeen enkä uskaltanut tehdä mitään. Edes silloin, kun lapsi selvästi nukkui sylissä.

Sittemmin, kun pahin hormonisekoilu aiheesta helpotti, myös arki helpottui aika paljon. Jälkikäteen on hankala muistaa, missä kohtaa iso muutos tapahtui. Luulen kuitenkin, että isoimpiin asioihin kuului vauvan ensimmäinen hymy. Hymy tuntui ihanalta, tervetulleelta merkiltä; se oli ensimmäinen signaali siitä, että lapsella on hyvä olla.

Enää itku tai kitinä eivät olleet ainoita tapoja kommunikoida. Niiden rinnalle tuli jotakin positiivista, jotakin ihanaa.

Hymyn ja naurun myötä opin luottamaan enemmän myös lapsen kykyyn viestiä olostaan. Aloin paremmin erottaa ääntelehtimisen sävyt. Uskaltauduin laskemaan lapsen sitteriin ja makuualustalle pyörimään siksi aikaa, kun tein itse ruokaa tai söin. Tajusin, että oikeastaan vauvalle jutteleminen pyykkiä lajitellessa on ihan kiva tapa seurustella. Tai jopa vauvalle ääneen Hesarin tai oman kirjan lukeminen. Joskus jopa hurvittelin ja hellitin telkkarikiellosta sen verran, että uskaltauduin laittamaan Gilmore Girlsin päälle vauvan ollessa samassa huoneessa.

Tietysti läsnäolo voi hetkittäin olla vieläkin kuluttavaa. Jos on niin ajatuksissaan harhaileva introvertti kuin itse välillä tunnen olevani, vauvan viihdyttäminen on paitsi suloista, myös ajoittain vaativaa. Ja siis onhan vauvan hoitaminen välillä vaativaa, ei siinä mitään. Mutta en nykyisin jätä lounasta syömättä; lykkääntyä se saattaa joskus, jos mokaan aikataulujen suhteen tai vauvalla yllättää nälkä tai väsymys ennakoitua aikaisemmin. Nykyisin meillä on kuitenkin rutiini, joka yleensä varmistaa sen, että me molemmat saamme ruokamme ajoissa.

Varmuus karttuu, kun rakkaan, ihanan tyypin ja sen tarpeet oppii tuntemaan paremmin. Ei niitä välttämättä heti tunne ja tiedä. Sitä oppii pikku hiljaa. Itse opin esimerkiksi sen, että nälkiintynyt, stressiromahduksen partaalla horjuva vanhempi on parempi vanhempi, jos saa ajallaan syödyksi. Välillä kannattaa relata ja hellittää, jos se auttaa jaksamaan paremmin: jos on jotakin sellaista, mikä auttaa jaksamaan, saa aidosti nauramaan ja leikkimään vauvan kanssa, nauttimaan vauvan seurasta, ihastelemaan opittuja taitoja – se todennäköisesti kannattaa tehdä. Se on parempi vaihtoehto kuin pingottaa ja pidätellä itkua yrittäessään olla täydellinen.

Siunaukseksi osoittautui kirja, jonka olin lukenut raskaana ollessani, ja pontevasti nyökytellyt monille sen kohdille (tähän ei lukeudu kohta, jossa Hodgkinson kehottaa tissuttelemaan lasten seurassa). Kyseessä oli Tom Hodgkinsonin The Idle Parent. Hodgkinson saattaa olla paikoitellen ärsyttävä ja kärjistää huvittavuuteen asti, mutta pointti tyypillä ehdottomasti on: vanhemman suorittaminen ja stressaaminen tuottaa todennäköisesti melko ankeaa arkea. Lapsen seurasta nauttiminen on tärkeämpää kuin kaikki paineet olla täydellinen vanhempi.

Kun lapsi vihdoinkin tuli tänne puolelle maailmaa, olin unohtaa kaiken mille olin nyökytellyt. Onnekseni olin kuitenkin liittänyt kirjan mukaan kasaamaani isyyspakkaukseen. Ja silloin, kun eniten sitä tarvitsin, se kaivettiin jälleen esiin.

All parents wander round with a nagging sense that somehow we are doing it all wrong, and that more work needs to be done. Well, no. The problem is that we are putting too much work into parenting, not too little. By over-interfering, we are not allowing the kid grow up itself and learn itself.

Täydellisyyden tavoittelemisesta irrottaminen ei ole yhden tai kahden päivän projekti. Ei edes kuukauden tai parin. Nykyisin silti koetan – useimmiten – täydellisyyden sijaan olla jotakin ihan muuta. Riittävän hyvä. Ei täydellinen.

Riittävän hyvä.

Ja toivon, että se riittää.

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Ajattelin tänään

6.1.2019 Karla

Kuusi kuukautta kotona – mikä fiilis?

Joulukuun lopussa tuli puoli vuotta siitä, kun olen viimeksi ollut työsuhteessa. Yhtä työkeikkaa lukuun ottamatta olen ollut äitiys- ja vanhempainvapaalla nyt siis kuusi kuukautta, eli suurin piirtein sen, mikä alun perin oli suunnitelmissa. Olen siis viime aikoina avannut yhä useammin työpaikkailmoitukset. Päivittänyt CV:n. Yrittänyt ajatella, että kohta saattaisi olla jo aika.

Mikä fiilis?

Moni hymyili ja pudisteli päätään viime vuonna, kun puhuin vanhempainvapaiden jakamisesta ja töihin palaamisesta joulun jälkeen, viimeistään keväällä. Et sä kuitenkaan raaski. Päänpudistelijat olivat ärsyttäviä, mutta tavallaan oikeassa: pitää paikkansa, että pienen kikattelevan ja kyljessäni tuhisevan ihmistaimen kanssa hengaileminen monella tavalla hakkaa loisteputkilamput ja maanantaiaamun palaverit. Joskus ihmettelin, eivätkö ihmiset ikävysty kuoliaaksi kotona ollessaan. No, en ihmettele enää.

En ole tylsistynyt (ok, olen ravannut viikonloppuisin luennoilla ihan alun alkaenkin, eli tämä voi vähän tasoittaa mökkihöperyyden kokemusta). On raskaita päiviä, huonoja hetkiä. On pettymyksiä ja kaiken nielevää epävarmuutta. Olen itkeskellyt enemmän kuin yleensä. Väsyttää, välillä ihan helvetisti – ja itselläni on sentään vauva, joka nukkuu kohtalaisen hyvin. On sellaista intensiivisyyttä ja läsnäolon vaatimusta, joka tuntuu kuluttavan puhki. Omasta lapsesta lähtevät maailman ihanimmat äänet – ja samalla myös ärsyttävimmät, kamalimmat ja hermoja riipivimmät äänet, joita kuvitella saattaa. Silti vauva-aika ei ole ollut sellaista, kun pahimpina hetkinä pelkäsin ja miltä se televisiosarjoissa näyttää olevan. Se on ollut monin verroin ihanampaa.

(Disclaimer: kannattaa muistaa avainilmaisu kohtalaisen hyvin nukkuva vauva. Ymmärrän myös hyvin niitä, joiden mielestä vauva-arki ei ole ihanaa. Siitä, mikä on ihanaa ja mikä ei, voisi kirjoittaa ihan oman postauksensa. Televisiosarjoissa sen sijaan tuntuu esiintyvän yksinomaan koliikkivauvoja.)

Päänpudistelijoilla oli tavallaan pointtinsa. Pitää paikkansa, että kuluneet kuukaudet ovat olleet itselleni korvaamattoman arvokasta, poikkeuksellista aikaa, jota en vaihtaisi mihinkään. Kuukaudet kohisevat ohi järjettömän nopeasti, ja 51-senttisestä rääpäleestä on sukeutunut esiin aurinkoinen pieni pötkylä, joka on 68 senttiä ja painaa yli yhdeksän kiloa. Vauva-aika voi olla ohi, ennen kuin sitä ehtii tajutakaan.

Päänpudistelijat olivat kuitenkin olennaisella tavalla väärässä. Se, mikä teki mieli sanoa silloinkin: sehän ei ole yksinomaan minun lapseni, eikä se ihana, ainutkertainen vauva-aika ole yksin minun omittavissani. Ei ole kyse ainoastaan siitä, että kotona oleminen syö naisten eläkkeet ja urakehityksen. Kyse on myös hoivavastuun jakamisesta toisella tapaa: toisen vanhemman oikeudesta viettää aikaa oman lapsensa kanssa. Ei ole yksin miehen velvollisuus puurtaa töissä, kun nainen läträä lapsen kanssa vauvan värileikissä (toisin päin: ei ole naisen velvollisuus siivota hikipäissään tuhannetta kertaa pukluja lattialta ja päältään ja vauvan päältä, kun mies istuu työkavereiden kanssa lounastauolla puhumassa syntyjä syviä ja kuittaa palkankorotuksen toisensa jälkeen).

Itseni on aikaisempaa helpompi ymmärtää, miten huomaamatta kuukaudet venyvät vuosiksi ja vuosi toiseksi ja miten työelämä näyttää etäältä yhä hektisemmältä, miten paluu tuntuu aina tulevan vastaan liian äkkiä, miten nettikeskustelut ovat omiaan herättämään jatkuvan epäilyksen: teenkö väärin, kärsiikö lapsi tästä, kärsinkö minä.

Samalla unohtuu olennainen. Niissä perheissä, joissa on kaksi vanhempaa, lapsi tuskin kärsii mahdollisuudesta rakentaa läheinen suhde kumpaankin, elää arkeaan kummankin kanssa. Hoivavastuun kasautuminen voi johtaa siihen, että toiselle vanhemmalle kertyy määrättömästi enemmän tietoa omasta lapsesta ja tämän tarpeista, osaamista, kyky pyörittää perheen arkea. Ja samalla siitä jää toinen paitsi. Samalla kotona arjen pyörittämiseen erikoistunut saattaa huomaamattaan tipahtaa työelämästä kokonaan.

Näin pätkätyöläisen näkökulmasta: ei minulla ole välttämättä varaa odotella kolmea vuotta ja katsoa, mitä sitten tapahtuu. Kukaan tai mikään ei takaa, että pääsen takaisin silloin, kun minulle parhaiten sopii. Sanoi lainsäädäntö aiheesta mitä tahansa, määräaikaiselle työntekijälle raskaaksi tuleminen tarkoittaa usein äitiysvapaan (ja sitä mahdollisesti seuraavien vanhempain- ja/tai hoitovapaan) mittaista aukkoa työhistoriaan.

Päänpudistelijoiden lisäksi epäilijöihin lukeutuvat ihmiset, jotka sanovat painokkaasti äidin olevan lapselle kuitenkin eri asia kuin isä. ”Eri asia” tuntuu tässä yhteydessä olevan kohtelias kiertoilmaisu sille, ettei isä merkitse lapselle yhtä paljon kuin äiti. Tähän on vaikea yhtyä. En aidosti pysty uskomaan, että lapsen kiintymys vanhempaan olisi sukupuolesta kiinni. On itsestään selvää, että äiti on lapselle eri asia kuin isä – kyseessä ovat kaksi eri ihmistä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että äiti olisi aina ylivertainen super vanhempi ja isä joku merkityksetön kyläilijä (ellei sitten sellaiseksi käytöksellään muodostu).

Ja sitten siihen imetykseen, joka usein nousee esiin. On totta, että normien ja perhevapaajärjestelmän lisäksi imetys ohjaa arkea enemmän kuin itse konkreettisesti etukäteen tajusin. Vaikka pyrkimyksenä olisi hoivavastuun mahdollisimman yhdenvertainen jakaminen, täysimetys tuppaa viemään toiseen suuntaan. (Imetyksestä olisi paljonkin sanottavaa, mutta keskityn nyt siihen, mikä vastuun jakautumisen kannalta on olennaista.) Raskaus, synnytyksestä toipuminen ja imetys ovat hyvin konkreettisia, hyvin ruumiillisia – ja ne väistämättä muovaavat vauva-arkea. Jos äiti täysimettää ensimmäiset kuukaudet eikä lapsi huoli pulloa tai sitä ei hänelle haluta/uskalleta antaa rinnan vieroksumisen pelossa, äiti ei voi käytännössä olla poissa lapsen luota kuin korkeintaan päiväunien ajan. Silloinkin, jos äiti pumppaa maitoa valmiiksi kaappiin ja se annetaan lapselle pullosta, parin tunnin poissaolot voivat olla äidille fyysisesti tukalia, kun rinnat täyttyvät maidosta.

Viimeisten kuukausien aikana olen pumpannut maitoa muun muassa Kriittisen korkeakoulun pikkujouluissa, Stockmannin vessassa ja WSOY:llä pidetyssä editointityöpajassa. Tästä voinee jo päätellä, että imetyksestä huolimatta olen ollut lapsestani erossa välillä pidempäänkin kuin päiväunien ajan; luentojeni tai muiden poissaolojen aikana lapsi on lähtökohtaisesti isänsä kanssa, ja saa pullosta etukäteen pumpattua maitoa. Se on mahdollistanut sen, että toisinaan minuun voi törmätä ilman vauvaa.

Onneksi tähän ratkaisuun päädyttiin ennen kuin tajusin, miten paheksuttavana tätäkin toisinaan pidetään – kun tähän havahduin, meillä oli jo hyvä ja toimiva järjestely, jossa kaikki tuntuvat voittavan. Lapsi saa läheisyyttä isänsä kanssa, isä ei joudu sivustakatsojaksi omassa perheessään, äiti pystyy vetämään henkeä välillä. Paineistetun täydellisyyden tavoitteiden keskellä tästä, kuten niin monesta muustakin asiasta, hetkittäin saattaa yllättää syyllisyys: että äitinä edes toivoo mahdollisuutta välillä poistua kotoa itsekseen. Mutta väitän, että minulle ja meille se on tehnyt kokonaisuudessaan vain hyvää. Kun välillä poistuu kotoa, muistaa taas, että kotiin palaaminen on aika ihanaa (toivottavasti edes useimmiten). Harvassa lienee se vanhempi, joka ei ole hetkittäin kokenut uuvuttavaksi vaipparumbaa puklurättien keskellä. Stressaantuneena ja uupuneena hermot kiristyvät, arjesta tulee ikävämpää – ja se ainakin heijastuisi niin lapseen kuin parisuhteeseenkin.

Silti useimmiten, jos tapaan tutun ihmisen kaupungilla ilman lastani, ensimmäinen kysymys on ihmettely siitä, minne olen vauvani jättänyt. Tätä kysymystä ei ole _kertaakaan_ kysytty lapsen isältä.

Eri perheissä eletään erilaisten reunaehtojen varassa ja tehdään usein nykyisen perhepolitiikan suosimia ratkaisuja. En enää ihmettele niin paljoa, mikseivät naisetkaan ole aina kovin halukkaita jakamaan vanhempainvapaita. Se, mikä yllättävän harvoin sanotaan ääneen: vauvan kanssa kotona voi olla myös ihan kivaa.

Vauva-arjen hektisyyden jälkeen työelämä voi tietysti tarjota eri tavoin omaa aikaa, tilaa hengittää. Mutta se voi olla myös toisin päin: vauva-arki tarjoaa mahdollisuuden elää sellaisessa elämänrytmissä, jota ei määritä deadlinet ja kapitalismin henki. Ajauduttiin tässä yhtenä aamuna Laura Saarikosken kirjoituksen myötä puhumaan työn ja perheen yhdistämisestä Yhdysvalloissa. Aikaisemmin keskityin mielessäni surkuttelemaan urastaan luopuneita naisia, joiden arjen täyttää vuodesta toiseen lastenhoito ja kotityöt. Nykyisin en ole varma, kumpi säälittää enemmän – ensin mainitut vai sittenkin ne vanhemmat, jotka tekevät toisinaan jopa 80-tuntista työviikkoa nähden lapsiaan vain vilaukselta (sivumennen sanoen: en haluaisi edes ilman lasta olla todennäköisesti töissä 80 tuntia viikossa). Molemmat vaihtoehdot kuulostavat pidemmän päälle ihan paskalta. En haluaisi olla kumpikaan – ja onneksi ei tarvitse.

Kuuden kuukauden kotona olemisen jälkeen olen varmempi kuin koskaan, että vanhemmuuden jakaminen kannattaa. Terveisiä siis päättäjien suuntaan: synnytystalkoiden toivottelun sijaan kiinnostaa perhevapaauudistus (6+6+6=<3), vanhemmuuden jakaminen, raskauteen perustuvan syrjinnän lopettaminen, nuoriin naisiin kohdistuvan yleisen syrjinnän lopettaminen (#lapsentekoriski), perhevapaakustannusten jakaminen työnantajien kesken, imetyksen ja työelämän yhdistämisen helpottaminen. Noin niin kuin alkajaisiksi.

Perhe Vanhemmuus Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta