Olin melkein unohtanut, mitä hyvät keikat voivat parhaimmillaan olla. Teininä keikoilla oli valtava merkitys elämässä: jos pitäisi laskea, mihin vähät rahani kulutin, keikat hyppisivät aika lailla listan kärjessä bussilippujen ja paheisiin panostamisen ohella. Sittemmin keikat vähän menettivät merkitystään. Teininä jossakin vaiheessa huomattiin, että saatoimme velvollisuudentuntoisesti norkoilla böndin ajan salissa, vaikka oikeastaan kaikista kivointa oli istua keikkapaikan edessä tupakalla juttelemassa tai pussailla Oranssin vessassa. Festari-ihmiseksi en oppinut koskaan kunnolla, vaikka tunnollisesti ryvin Puntalat läpi ja hankin kunniallisen määrän mustelmia pogotessani. Jossakin vaiheessa vain ajattelin, että ehkä keikat eivät sittenkään olleet se, mistä eniten nautin. Ja että se on ihan ookoo.

Sitten on ollut muutamia tapauksia, jotka ovat pistäneet kertaheitolla uusiksi koko ajatuksen. M.I.A:n keikka Flow-festareilla vuonna 2010. Susanne Sundfør Lontoossa. J. Karjalaisen paluukeikka Tavastialla. Ja sitten Silvana Imam eilen.

Silvana Imamin keikka tuntui siltä, kun saa jotakin sellaista, jota ei ole ymmärtänyt kaivata. Koko keikan ajan taisin hymyillä. Hyvät räppikeikat, ne eivät ole olleet ihan itsestäänselvyys viime vuosina. Ensimmäinen syy rakastaa Silvana Imamia on se järjetön karisma, jolla koko tila otettiin haltuun heti ensi minuuteista lähtien. Parasta räppiä, paras meininki, paras energia. En ole aikoihin lähtenyt mistään keikalta sellaisissa euforioissa ja fanityttö-fiiliksissä.

Toinen syy euforiseen hyvän olon tunteeseen on hieman monimutkaisempi. Siihen mennäkseni joudun jälleen kaivelemaan jonkin verran menneitä. Siihen liittyvät teini-ikä, silloin fiilistellyt räppibiisit, toinen toistaan törkeämmät läpät, räkäinen nauru ja se, kuinka me kehiteltiin tyttöporukalla äijäsäännöt ja kerrottiin mukana sovinistisia vitsejä. Mitä siitä pitäisi ajatella? Mitä törkeämpiä juttuja, sitä enemmän me naurettiin – siis ihan hirveetä, me pudisteltiin päätämme nauraen, eikä kenellekään tullut mieleen oikeasti loukkaantua. Ei me haluttu olla tai ajateltu olevamme niitä tyttöjä, joista niissä biiseissä laulettiin. Me hyväksyttiin räppibiisien usein sisäänrakennettu seksismi, rokkikukkoilu ja sikailu, koska me haluttiin olla hyviä tyyppejä, messissä. Me kuviteltiin voivamme olla toisella puolella, vaikka tavallaan koko todellisuus soti sitä vastaan. Havahtumisia tuli vähän kerrallaan. Esimerkiksi New Yorkissa kerran klubilla, kun räppipuolella machoilun ja äijälauman keskellä aloin tuntea oloni konkreettiseksi uhatuksi ja lähdin lähentelyä karkuun toiselle puolelle, tai joskus Kutosella, kun kuuntelin, miten bitchejä kirottiin lavalla miljoonatta kertaa. Tai kun sattumalta laitoin Memmy Possen soimaan pitkästä aikaa. Ja arvatkaa mitä? Vaikka miten olisi läppä, edes vitsinä ei nykyisin naurata lainit en nussi likasii naisii vaan tyttöi itsestään huolehtivaisii.

Mieleen on jäänyt hetki, jolloin kaikki spontaanien kotibileiden teinitytöt jammasivat kyseistä biisiä, ja ainut paikalla oleva jäbä kysyi, eikö meitä häirinnyt biisin sovinismi. Se on aika kiinnostavaa. Meitä ei häirinnyt. Oliko niin, että meistä kukaan ei halunnut olla se tiukkapipo, joka asiasta olisi häiriintynyt? Vai yritettiinkö me vain hakea tilaa ja roolia tunkemalla niillekin alueille, joille me ei selvästi oltu tervetulleita, ja kieltäydyttiin ymmärtämästä sitä? Niin tai näin, kotibileiden ainut ihminen, jolla oli pokkaa tai valtaa ottaa sovinismi puheeksi, ei ollut tyttö.

Parikymppisenä tajusin ensimmäisen kerran keikalla pukea epämääräisen tunteen sanoiksi: tässä ei puhuta mulle. Että se on aina bros before hoes, ja me ollaan pääsemättömissä sen tosiasian kanssa, että me ollaan loppupeleissä toisten silmissä hoes, vaikka kuinka haluttaisiin olla yksiä niistä. Että me itse osallistutaan sen kuvion ylläpitämiseen ja rakentamiseen aina, kun pyritään tekemään eron itsemme ja toisten välille osoittamalla, että emme muuten ole kuten nuo toiset tytöt. Jotkut tuntemattomat, epämääräiset toiset tytöt, jotka vaativat jäbiä olemaan enemmän kotona, nalkuttivat eivätkä lähteneet meidän kanssa bisselle. Oliko niitä toisia tyttöjä koskaan olemassa vai oliko kyseessä alun perinkin seksistinen myytti, siitä en ole ihan varma. Kyse ei ole pelkästä räpistä. Aina välillä kuulen ikäiseni naisen puhuvan tavalla, jossa koetetaan tehdä eroa toisiin naisiin, olla yksi jätkistä kuittaamalla sovinistiset läpät kepeällä naurulla ja vakuuttelemalla, ettei lasikattoja ole. Siitä tulee pohjattoman turhautunut olo. 

Silvana Imamin keikalla oli erilaista. Siellä oli kaikki, mitä parhailla räppikeikoilla on: karisma, fiilis, meininki. Mutta siellä ei kertaakaan tuntunut, että olisin pääsemättömissä itseni kanssa. En kertaakaan ajatellut, että tässä ei puhuta mulle, vaan niille toisille. Silvana Imamin keikalla oli täysivaltaisena kuulijana, yhtenä yleisöstä, eikä kukaan tai mikään asettanut asemaan, jossa tuntee olonsa väkisinkin vähän hankalaksi tai epämiellyttäväksi. Toivoisin, että olisin tiennyt pienenä jonkun itseni kaltaisen, Silvana Imam totesi Ylioppilaslehden haastattelussa. Niin toivon itsekin: että meillä olisi ollut joku niin kuin Silvana Imam.

Silvana Imam Tavastialla 28.10.2016