Hyvä köyhä ja muita myyttejä

Oletteko koskaan kuulleet hyvistä köyhistä? Niistä on puhuttu julkisuudessä paljon viime aikoina. Hyvä köyhä sienestää ja marjastaa, hankkii vaatteensa alennusmyynneistä (silloin kun hankkii), leipoo leipänsä itse (koska siinä säästää) ja säilyttää alati reippaan mielensä. Hyvä köyhä ei syrjäydy. Hyvä köyhä pärjää tukevasti omillaan eikä, herran tähden, nosta tukia tai ainakaan kritisoi niiden hakemiseen liittyviä proseduureja tai itse tuen suuruutta. Epäselväksi jää, missä vaiheessa hyvä köyhä ehtii sniiduilultaan ja budjetoinniltaan tehdä oikeastaan mitään muuta, esimerkiksi hakea töitä. Tai vaikka elää vähäsen.

Väkisinkin vihaksi pistää se, että usein köyhyydestä puhuvat ne, joilla ei ole minkäänlaista käsitystä tai omakohtaista kokemusta siitä. Kaikista etuoikeutetuimmat, kaikista varakkaimmat ja elämässään menestyneet tyypit uskovat usein liikuttavan vahvasti, että juuri he ovat silkalla omalla ahkeruudellaan menestyksensä ansainneet. Että he ovat tehneet enemmän töitä ja parempia valintoja. Tätä kokemusta tukee muuten myös tutkimus: hyvin toimeentulevat nuoret pitävät muita useammin sosiaaliturvaa passivoivana. Tähän etuoikeutettujen harhaan tarttui myös Rosa Meriläinen tänään kolumnissaan. Olen kuullut monta itsevarman polleasti heitettyä kommenttia sosiaalitukien passivoivasta vaikutuksesta. Hassua kyllä, puhujilla harvemmin on edes alkeellinen käsitys vaikkapa toimeentulotuen suuruudesta tai sen saamista edeltävästä paperisodasta. Missä välissä sitä edes ehtii passivoitua, kun toimittaa tsiljoonatta liitteen liitettä tutkittavaksi? Ja miten todistaa kaikki lähetetyt työhakemukset? Sillä jos niistä ei ole toimittaa todisteita, eihän ole mitään takeita siitä, että mokoma yhteiskunnan tuilla loikoileva laiskuri todella hakisi töitä. Kun syynätään vain ihmistä itseään, hänen tekemisiään ja tekemättä jättämisiään, tunnutaan tyystin unohtavan, että työpaikkoja ei ole tarpeeksi, vaikka jokaikinen suomalainen työtön heräisi tuntien itsensä dynaamiseksi super-ihmiseksi.

Ei ole kuitenkaan koko totuus, että hyvän köyhän myyttiä pitäisivät yllä vain rikkaat. Jako kunniallisiin ja kunniattomiin köyhiin on ikivanha. Masentavinta on ilmiön inhimillisyys. Siinä missä etuoikeutetuilla ihmisillä on tarve uskoa ansainneensa menestyksensä omin avuin lähtökohdista huolimatta, köyhien keskinäistä nokittelua näkee myös paljon, turhan paljon. Olen todistanut useampaa kisaa siitä, kuka nyt oikeastaan on kaikista köyhin ja kaikista kurjin, ja kuinka hyvin itse kukin on milläkin minimisummalla pärjännyt. Kun on nakertanut sitä perkeleen halpaa kaalia ja ostanut halvinta margariinia ja herkutellut kahdeksankymmenen sentin oliivipurkilla, hermo kiristyy pikku hiljaa ja kun kolmesataa enemmän tienaava kaveri kehtaa valittaa rahapulaa, saattaa päässä naksahtaa. Siinä pääsee unohtumaan, että oikeastaan alun alkujaan ei pitäisi kinata todistellakseen, kumpi kahdesta köyhästä todella on vielä kipeämmässä rahapulassa. Ja jos on todella elänyt vuosikausia rahapulassa ja säästänyt kaikki pennit leipomalla itse ne sämpylät, dyykkaamalla, ostamalla kaalia ja porkkanaa ja perunaa, onko kokemuksen tuoma loppupäätelmä todella se, että kaikkien muidenkin pitäisi pystyä elämään niin? Vai se, ettei kenenkään pitäisi joutua samaan tilanteeseen? 

Ei pidä käsittää väärin, kannatan ehdottomasti dyykkaamista ja olen kokenut ihan mahtavia köyhäily-piknikkejä ja aterioita. Olen käynyt dyykkaamassa ihanaa oliiviciabattaa, pullaa ja kasapäin leipää elämässäni, käyttänyt valtaosan lapsuudestani aina jonkun toisen vanhoja vaatteita ja ollut vuosikausia kuvataidekoulussa vapaaoppilaspaikalla. En silti ole sitä mieltä, että koska pärjätä voi, tietyissä olosuhteissa ja tietyillä edellytyksillä, kaikkien muiden pitäisi pystyä samaan, tai että olisin pätevä arvioimaan, pystyvätkö kaikki siihen. Kaikilla ei ole samaa energiaa tai mahdollisuuksia hyödyntää samoja asioita. Siihen tarvitsee erilaisia resursseja, kuten aikaa, verkostoja ja jaksamista. Ja vaikka niitäkin löytyisi, pitkittynyt köyhyys tuntuu silti siltä, että törmää seiniin mihin tahansa koettaakin kääntyä: se on jatkuvaa laskimen kanssa kulkemista kaupassa, liikkumatilan kapenemista ja kieltäytymistä yhä uudestaan asioista, jotka muille ovat itsestäänselvyyksiä. Köyhyys luo näköalattomuutta, ja lapsuudessa koetut toimeentulo-ongelmat usein heijastuvat myöhempään elämään – vaikka olisi kuinka perkeleen reipas. Pahinta on, jos erehtyy ponnisteluistaan odottamaan jonkinlaista hyvän köyhän mitalia. Sellaista ei nimittäin ole jaossa. Se, jos olet pärjännyt hyvin, on ihanaa, mutta se ei muuta epätasa-arvoisia lähtötilanteita reiluksi. Tätä ei voi liian paljon korostaa: vaikka olisit onnistunut kiipeämään itse ylös köyhyydestä, kaikille se ei ole mahdollista. Se voi olla asianomaiselle itselleen hieno juttu ja ponnistelujen tulosta, mutta köyhyyttä tai eriarvoistavia rakenteita se ei kyllä poista. 

Radikaalia mielenterveyttä -blogi sen sanoi: älä opasta köyhää, vaan muuta yhteiskuntaaKun huutelee, että kaikki on mahdollista, voi erehtyä luulla levittävänsä optimismia ja toivoa, mutta niin ei ole. Epäsuorasti siinä tulee sanoneeksi, että köyhyys on ihmisen oma vika. Ja silloin köyhyydelle ei tarvitse tehdä mitään.

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Matkalla, Vietnam

DSC04796.jpg

Katumeininkiä Hoi Anissa.

DSC04767.JPG

DSC04769.JPG

DSC04775.JPG

Hoi Anin valot yöllä. (Kuvat: Jaakko Utriainen)

Kappas – Brexit-järkytyspäissäni ja juhannushulinoiden jälkeen näytänkin jääneen vähän varkain kesälomalle niin blogista, sähköpostista kuin kaikesta muustakin. Sosiaalista mediaa käytin kännykällä, ja Facebookin messenger-sovelluksen senkin poistin tarpeettoman tilaa vievänä, kun kuvat alkoivat uhkaavasti täyttää muistin.

P7120205.JPG

Setä Ho Chi Minh on Vietnamissa vahvasti läsnä. 

Kierrettiin Vietnamissa rundilla Saigon – Mui Ne – Da Lat – Jungle Beach, Nha Trang – Quy Nhon – Hoi An – Da Nang – Hue – Hanoi – Halong Bay – Sapa, ja käväistiin lopuksi parin päivän visiitillä Bangkokissa, joka toimi kätevimpänä lentovaihtoehtona sekä mentäessä että tultaessa. Paljon, paljon maisemia, minibusseja, skootterimatkoja, pikkuruisilla muovituoleilla nautittuja illallisia, mereneläviä ja jumalaisen hyvää kahvia. 

P7030070.JPG

Mui Ne. (Kuva: Jaakko Utriainen)

DSC04663.JPG

Elämää rantapummina Jungle Beachilla.

DSC04700.JPG

DSC04695.JPG

Joutilas matkailija.

P7080092.JPG

Auringonnousun takia kannatti herätä viideltä. Myös niitä kertoja, että itse innostuin kuvaamaan.

P7080100.JPG

P7080106.JPG

DSC04711.JPG

P7080113.JPG

P7060077.JPG

Bambuiset bungalowit. 

Neljään viikkoon ja Vietnamin kaltaiseen pitkään maahan mahtuu niin erilaisia tunnelmia ja paikkoja, että aina välillä oli vaikeata uskoa meidän lähteneen ihan toisenlaisesta todellisuudesta vasta joitakin tunteja sitten. Siksi matkan typistäminen yhdeksi matkapostaukseksi on ihan mahdotonta. Toistaiseksi on vain ryttyisiä, käsin kirjoitettuja matkapäiväkirjan sivuja, joille olen kirjoittanut niin unista ja ajatuksista kuin näkemistäni paikoista, ja mielikuvia, joita en ole vielä osannut laittaa edes sanoiksi. Mistä kirjoittaisin siis nyt? Siitä, kun vahingossa tilattiin kaksi ravintolan akvaariossa uiskentelevaa hummeria rapujen ja simpukoiden lisäksi, saatiin viereemme kori kylmää olutta ja tehtiin vietnamilaisittain aivan törkeän kallis lasku? Vai matkatoimiston työntekijästä, joka muina naisina kehotti meidät molemmat taakseen istumaan skootteriin, ja seuraavaksi viiletettiinkin ilman kypäriä kaikki kolme Hanoin liikenteessä? Sapan taianomaisista maisemista vuoristossa, jossa pilvet leijailivat puiden lomassa, vai Jungle Beachista, jossa lojuttiin rantapummeina riippumatossa eikä tehty oikeastaan muuta kuin uitiin, syötiin, ja luettiin kirjoja? 

DSC04730.JPG

Quy Nhon. Ihana, sympaattisen oloinen kaupunki, jossa nukuttiin Airbnb-huoneessa. Hyvät oli näkymät 14:sta kerroksesta!

DSC04749.JPG

Innostuin kameran kanssa, tuloksena muun muassa seuraavat kaksi kuvaa.

P7100172.JPG

P7100189.JPG

DSC04792.jpg

Temppeli Hoi Anissa. 

DSC04809.jpg

DSC04812.jpg

Vietnamilainen vesinukketeatteri. 

Etukäteen vähän kammosin pitkiä bussimatkoja, enkä osannut odottaa, että monet parhaista hetkistä matkalla tapahtuivat juuri niissä väleissä, kun musiikki soi ja maisemat vaihtuivat rannikosta riisipelloiksi ja vuoriston mäntymetsiksi. Toisaalta oli myös hyvä päätös, ettei matkaan ängetty yhtään enemmän kohteita: nytkin monessa paikassa olisi kulunut mielellään pidempäänkin, ja jos joskus matkustan uudestaan Vietnamiin, ainakin Da Lat ja muut vuoristokohteet saavat osakseen enemmän aikaa. Nyt oli pakko tehdä valintoja: koska haluttiin lojua riippumatossa turkoosin meren äärellä ja ajella skootterilla rantareittejä pitkin, ei vuoristoon jäänyt yhtä paljon aikaa. Myös Hanoissa olisin kevyesti viihtynyt pidempäänkin, vaikka 37+ helteet veivät veronsa. Turistimäärästä huolimatta Hoi Anin vanha kaupunki tuntui maagiselta paikalta, kun valot syttyivät ja paperiset kynttilälyhdyt kelluivat joella. Matkan varrella monien parjaama Bangkok yllätti myös positiivisesti: vaikka tuhlattiin siellä rahamme aika lailla viimeistä bahtia myöten, parin päivän kaupunkiloma pilvenpiirtäjineen ja kattoterasseineen tuntui sittenkin juuri oikealta tavalta päättää reissu. Varsinaista inhokkia on vaikea nimetä – vaikka esimerkiksi Da Nang tuntui tylyltä ja siellä vietetty päivä jätti hivenen kylmäksi, pysähtyminen kannatti jo yksistään marmorivuorten ja öisten valojen takia. Mui Ne puolestaan oli hyvin perus rantakohde, mutta siellä ajeltiin päivä skootterilla ja löydettiin ehkä reissun täydellisin ranta, sekä syötiin ihania nuotiolla grillattuja simpukoita rannalla. 

Alun perin olin ajatellut käyttää kesän gradun tekemiseen, ja muutaman kerran tunsin epämääräistä lintsarin syyllisyyttä siitä, että oikeastaan olisi pitänyt hengata heinäkuu Foucaultin ja opetussuunnitelmien parissa. Silti en kyllä kadu yhtään, että päätin toisin, ja täytin rinkan tyystin toisenlaisilla kirjoilla ja toiveilla. Sysäsin syrjään koko homman, ja jätin muhimaan. Jo nyt tuntuu siltä, että sen pariin on malttamaton palaamaan. Sekin lienee ihan hyvä merkki: toisin kuin joskus aiemmin, tällä reissulla en kertaakaan todennut, etten haluaisi palata kotiin, että on kamalaa mennä Suomeen. On asioita, joihin haluaa palata; on arki, jossa on ikävöitävää. Ei siis vituttanut, vaikka viimeisenä päivänä tirautinkin muutaman hätääntyneen kyyneleen siis mä oisin halunnut nähä ja tehä viel niin paljon kaikkee. Helsinki-Vantaalla hymyilytti jo, puhumattakaan nyt siitä, miltä tuntui tulla kotiin, istua omalle parvekkeelle ja nukahtaa illalla omaan sänkyyn.

DSC04880.jpg

DSC04864.jpg

DSC04853.JPG

Tämä ei kyllä voi valaistuksen suunnittelijalta olla vahinko.

DSC04878.JPG

Marmorivuorilla. (Kuvat: Jaakko Utriainen)

DSC04823.jpg

DSC04894.jpg

Klassinen muovituolipaikka, muistaakseni Huessa. (Kuvat: Jaakko Utriainen)

DSC04916.jpg

Asteen verran räytynyt matkailija Huen keisarillisessa kaupungissa.

DSC04924.jpg

DSC04945.jpg

Sitten saavuttiin Hanoihin. Rankkasade yllätti, toiset jäivät ulos kuvaamaan sitä, toiset pakenivat kahvilaan…

DSC04954.jpg

Hoan Kiem Lake.

DSC04962.jpg

DSC04988.jpg

DSC04993.jpg

Bia hoi!

DSC05056.jpg

Halong Bayn maisemat oli juuri niin huikeita kuin kuvat antoivat odottaa. Ei ihme, että risteily tuntui olevan kaikille matkailijoille must-juttu Vietnamissa.

P7190279.JPG

DSC05093.jpg

Kelluvat kylät.

DSC05171.JPG

DSC05150.jpg

DSC05197.JPG 

DSC05254.jpg

Sapan vuoristo.

DSC05216.jpg

 

P7230366.JPG

Maaginen fiilis. (Kuva: minä ite!)

DSC05318.JPG

Voittajafiilis näköalatornin huipulla.

DSC05353.JPG

Saavuttiin Bangkokiin.

DSC05366.JPG

Kattoterassilla.

DSC05401.jpg

Näkymät Bangkokissa kattoterassilta. (Kuvat: Jaakko Utriainen)

Suhteet Oma elämä Matkat Ajattelin tänään