Hmm. Hmm. Hmm-mmm-mm. Suurin piirtein näin reagoin, kun viikonlopun mittaisen uutispimennon jälkeen kömmin mökiltä kotiin ja asetuin parvekkeelle lukemaan pinoutuneita Hesareita. Sunnuntai-Hesarista (15.5.2016) nopeasti bongasin otsikon Yksin jääneet – kymmenissä Suomen kunnissa miehille ei riitä naisia.

Mielenkiintoista tässä oli paitsi itse artikkeli, myös oman reaktion tarkkaileminen. Jo otsikon näkeminen aiheutti lievän otsasuonen tykytyksen, kun valmistautuu lukemaan jotakin turhauttavaa – tietämättä vielä edes itse artikkelin sisältöä. Se ei ole ihailtavaa, se ei ole tavoiteltavaa, mutta valitettavasti, se ei ole tyystin perusteetonta. Liian monet yksin jäämistä käsittelevät artikkelit tuntuvat noudattavan samaa kaavaa, jossa korkeakoulutetut, urakeskeiset ja itsekkäät kaupunkilaisnaiset eivät pahaa pahuuttaan huoli miehiä, jotka sitten naisen puutteessa syrjäytyvät, alkoholisoituvat, ylivelkaantuvat, masentuvat ja/tai muuttuvat väkivaltaisiksi. Vaikka aiheet vaihtelevat, tarinan narratiivi säilyy: pärjääjätytöt tallovat koulussa poikia, vievät poikien korkeakoulupaikat ja epäsuorasti ovat syyllisiä vielä kouluammuskeluihinkin, kun eivät ole ymmärtäneet osoittaa hellyyttään orastavalle joukkomurhaajalle.

Sanotaan se nyt vielä kerran, vaikka kyse pitäisi olla sellaisesta rallatustason itsestäänselvyydestä, ettei siitä jaksaisi edes blogipostausta kirjoittaa: kukaan ei ole ikinä mitenkään moraalisesti velvoitettu seurustelemaan/harrastamaan seksiä/osoittamaan hellyyttä/menemään naimisiin toisen kanssa siksi, että toisella olisi parempi mieli. 

Kun tämä on todettu, voidaan todeta samaan hengenvetoon, ettei Hesarin artikkeli niin väitäkään. Se ei osoita syyttävällä sormellaan naisia, vaikka kyllä siinäkin päästään naisten vikoihin – muun muassa silloin, kun haastateltava toteaa naisten riitaaantuvan keskenään helpommin. . On ihan todellinen, aito ongelma, että ihmiset jäävät vasten omaa tahtoaan yksin, ja silloin on myös syytä puhua siitä, miksi ja miten ihmisten toiveet ja odotukset eivät kohtaa. Sen sijaan on vähintäänkin sivuhuomautuksen arvoista, että naisten yksinäisyyttä tunnutaan usein käsittelevän enemmän seurauksena omista valinnoista ja elämäntilanteesta, kun taas miesten yksinjääminen vain tapahtuu. Tuntuu vähän kummalliselta, että naisten yksinjääminen kuvataan lähinnä Sinkkuelämää -kuvaston kautta, joka ei todellakaan luo monipuolista käsitystä ilmiöstä. Moni kommenttipalstojen kommentoija näyttää elävän harhakäsityksessä, että naisten – kaikkien naisten – tarvitsee vain ojentaa kätensä, ja siinä on jo uusi seurustelukandidaatti.

Monet artikkelin esittämistä huomioista ovat hyviä, mutta jokin silti tökkii. En oikein saanut kiinni tunteesta, ennen kuin se viimeisissä virkkeissä sanotaan suoraan. Tasaiseen sukupuolijakaumaan kannattaisi Rotkirchin mukaan pyrkiä niinkin kouriintuntuvasta syystä, että yksin miehet ottavat liikaa riskejä ja esimerkiksi velkaantuvat yli varojensa. Ja tässä tiivistyy asian ydin: pääosassa ovat miesressukat, jotka eivät kykene elämänhallintaan ilman naista.

Kuinka moni, sukupuolesta riippumatta, kokee houkuttelevaksi missioksi lähteä pelastusretkelle? Ja olisiko syytä siirtyä keskustelemaan vaikka siitä, miksi sitten yksinäisten miesten kohdalla ongelmat kärjistyvät? Miksi naisille on keksittävissä heti lukuisia eroamista käsittelevää biisiä, jossa juhlitaan itsenäisyyttä ja vakuutetaan pärjäämistä, ja miesten vastaavat tuntuvat usein olevan yhtä itsesäälistä tuoppiin itkemistä?

Naisilla ei ole velvollisuutta pelastaa miehiä muuttamalla sankoin joukoin pikkukyliin siksi, ettei kenenkään tarvitsisi jäädä yksin (sama pätee muuten päinvastoin). Enemmän asiaan perehtymättä on mahdotonta sanoa, pärjäävätkö naiset todella niin paljon paremmin itsekseen, kuin julkisessa keskustelussa annetaan ymmärtää. Mutta jos näin on, lienee ihan perusteltua pohtia, millaiseen maskuliinisuuteen pojat yhteiskunnassa kasvavat, jos yksin jäävät miehet ottavat liikaa riskejä, velkaantuvat ja masentuvat. Silloin ongelma ei todellakaan ole se, että naisten tulisi huolehtia näistä miehistä, vaan se, etteivät he osaa pitää huolta itsestään. 

Varmaan jokainen on ainakin joskus arkielämässään törmännyt oletukseen, että miehet ovat jollakin tasolla avuttomia reppanoita, joiden elämänhallintaa pitää tarkkailla aina oikeanlaisesta syömisestä alkoholinkäyttöön ja siivoustottumuksiin. Pidät sille sitten vähän jöötä, et se siivookin joskus. No hei, eihän noi miehet tajuu. Päästääks kotihallitus tänään baariin? Ai sun poikaystävä laittaa ruokaa, sä oot kouluttanut sen hyvin! Kyseiset heitot ovat raivostuttavia, seksistisiä ja osoittavat täydellisesti sen, miten avuttomaksi miehet elämänhallinnaltaan usein kuvataan. Paradoksaalista siinä mielessä, että naisista on puhuttu heikompana sukupuolena maailman sivu, mutta tätä en kyllä näkisi mitenkään tasa-arvon edistymisenä tai positiivisena asiana – kaukana siitä. Jos toista pidetään niin kädettömänä tapauksena, ettei se osaa kaupassa käydä tai viinan juomista lopettaa kenenkään käskemättä, ei mene kauhean hyvin. Se alentaa miehiä ja olettaa naisen olevan valmis esittämään äitiä aikuiselle ihmiselle.

Yksinäisyys vasten omaa tahtoa on monelle henkilökohtainen tragedia, eikä sitä tule vähätellä tai vaimentaa. Vaikka perheettömyys on monelle oma valinta, se ei ole sitä kaikille. Sen syitä tulee nostaa esiin. Sen sijaan parisuhteen esittäminen laastarina ongelmiin, jotka ovat jossakin ihan muualla, on paitsi käyttökelvoton ratkaisu myös asia, josta on ihan perusteltuakin vetää herneet nenään.