Merry Christmas Bitch: Ihan hirvittävää naiseutta?

Kävin katsomassa jokin aika sitten Tangerinen. Tangerine kertoo seksityöläisinä toimivista transnaisista Sin-Deestä ja Alexandrasta Hollywoodissa, ja siitä, millainen kuvio syntyy, kun Alexandra kertoo Sin-Deen poikaystävän pettäneen Sin-Deetä vankila-aikana. Se on samalla myös yksi parhaita leffoja, joita olen pitkään aikaan nähnyt. Vahva suositus. 

Oman näkemykseni mukaan Tangerine on itse asiassa elokuva ystävyydestä, enemmän kuin mistään muusta. Mutta kun katsoin valkokankaalla naisia, jotka korottivat ääntään, huusivat, merry christmas bitch, kiskoivat viholliseksi katsottua naikkosta hiuksista ja marssivat järjettömissä koroissa, mieleen tuli myös jotakin muuta. Sukupuolen johdantokurssi, ensimmäisiä luentoja. Puheenaiheena oli, kuinkas muutenkaan, feminiinisyys ja maskuliinisuus.

Siis drag queenithan representoi ihan hirvittävää naiseutta, siis sellaista, että on pitkät hiukset ja pitkät kynnet ja irtoripset ja keimaillaan ja kauheesti meikkii ja korot ja lyhyet hameet, siis sitäkö se naiseus on? Ei mun tuntemat naiset ole sellaisia!

Lausahdus jäi mieleen. Drag queeneilla ei toki ole varsinaisesti mitään tekemistä Sin-Deen tai Alexandran kanssa, mutta se ei olekaan olennaista. Olennaista on se ihan hirvittäväksi määritelty naiseus, joka sisälsi äärimmilleen viedyn feminiinisyyden, jonkinlaisen stereotypian naisesta. Pitkät hiukset, pitkät kynnet, irtoripset, korot, meikki ja keimailu. 

Hätkähdyttävää on, että niiden tuomitseminen tai alaspäin katsominen tuntuu edelleen olevan niin hyväksyttyä, että edes sukupuolentutkimuksen johdantokurssilla kukaan (mukaanlukien minä) ei noussut barrikadeille puolustamaan ihan hirvittävää naiseutta. Sen sijaan muistan kyllä tunteneeni lievää syyllisyyttä siitä, että miten paljon kotonani oli pinkkiä kamaa. Tai irtoripset. Tai korkkareita.

On toki ihan paikallaan pohtia, mistä omat valinnat kertovat. Valitseeko itse aina pinkin meikkipussinsa? Haluaako sitä oikeasti tietynlaisia asioita vai haluaako niitä siksi, että niitä on tottunut haluamaan? Tietynlaiset feminiiset asiat ovat odotettuja. Tietynlainen hömpäksi heittäytyminen. Tietynlainen emotionaalisuus. Pinkkiys, vaaleanpunaisuus, mekot ja meikkileikit. Ja samalla, kun ne asiat ovat tavallaan kulttuurisesti tyrkyllä, ne ovat kuitenkin käsittämättömän halveksittuja. Niitä odotetaan jonkin verran, kohtuudella, ei koskaan liikaa, ei väärissä tilanteissa. Feminiinisyyttä ei saa viedä äärimmäisyyksiin, sitä ei saa liioitella eikä yhdistää vääränlaisiin asioihin. Kaikenlainen överiyteen viittaava on sopimatonta.

Helmikuussa 2016 lähdin esittelemään graduni tutkimussuunnitelmaa. Havahduin peilin edessä: pinkkiä huulikiiltoa, vekkihame ja kukkapanta pistivät epäröimään. Se ei ole look, joka yhdistetään asiantuntijuuteen tai pätevyyteen. Jos haluaa pelata varman päälle ja tulla vakavasti otetuksi, vielä vuonnma 2016 käy mielessä, pitäisikö kiskaista päälle beigeä/mustaa/harmaata/laivastonsinistä ja jättää pinkit hepeneet himaan odottamaan tyttöjen iltoja. Moniko on kuullut joskus jonkun hyväntahtoisesti lausahtavan, miten luonnollisuus on kaunista? Ja kuinka monissa tapauksissa on itsekseen hymissyt kyseisen luonnollisuuden taustalla ollutta työtä, meikiksi tunnistamatonta meikkiä ja ojennukseen aseteltuja hiuksia? 

Mielenkiintoisella tavalla käsitys oikeanlaisesta, hillitystä ja kohtuullisesta naiseudesta yhdistyy myös kysymykseen luokasta. Heillä [työväenluokkaisilla naisilla] ei ole makua (säädyttömän lyhyt hame, räikeät hiukset ja kengät), ja he ovat fyysisesti kohtuuttomia (suuri takapuoli) sekä moraalittomia. He eivät tunne häpeää ja he ovat vulgaareja, hedelmällisiä ja vastuuttomia. He eivät tiedä, millä tavoin lapsia kasvatetaan oikein. He ovat kohtuuttoman äänekkäitä ja seksuaalisia, liikkuvat ryhmissä ja herättävät pelkoa. Eipä ole ensimmäinen kerta, että tässä blogissa lainataan Beverley Skeggsiä. Joskus on vain turhaa yrittää ilmaista asiat itse, kun ne on jo kertaalleen kirjoitettu. (..) Työväenluokkaiset naiset on johdonmukaisesti ja toistuvasti yhdistetty ruumiillisten toimistojen alhaisena nähtyyn hallitsemattomuuteen, esimerkiksi ruumiin eritteiden vuotoon ja hillittömään lisääntymiseen, joita käytetään merkitsemään kurin ja itsekontrollin puutetta

Kuulostaako tutulta? Mitä se olikaan, se hirvittävä naiseus?

Lausahdus sukupuolentutkimuksen johdantokurssilla tuskin oli pahantahtoisuuden ilmaus. Se tuli vilpittömän oloiselta, feministiksi itseään kutsuvalta mieheltä, joka tuskin näki sanoissaan sen suurempaa vallankäyttöä. Mutta jos lauseen taustalla vaikuttavia asenteita ryhtyy pohtimaan, löytää sen ikuisuusongelman: ulkoa päin saneltu, oikeanlainen ja vääränlainen tapa olla olemassa, arvotettu ja halveksittu tyyli toteuttaa sukupuolta. Lähestulkoon mikään ei tässä yhteiskunnassa tunnu oikeuttavan yhtä silmitöntä raivoa ja halveksuntaa kuin hörhelöt ja överiys samassa ruumiissa. Kaipaatko perusteluja? Vilkaise Johanna Tukiaisesta kirjoitettuja juttuja kuluneilta vuosilta, etkä kaipaa enää.

(Lainaukset: Beverley Skeggs: Elävä luokka)

Kulttuuri Leffat ja sarjat Suosittelen Ajattelin tänään

Miesressukat: mikä keskustelussa mättää?

Hmm. Hmm. Hmm-mmm-mm. Suurin piirtein näin reagoin, kun viikonlopun mittaisen uutispimennon jälkeen kömmin mökiltä kotiin ja asetuin parvekkeelle lukemaan pinoutuneita Hesareita. Sunnuntai-Hesarista (15.5.2016) nopeasti bongasin otsikon Yksin jääneet – kymmenissä Suomen kunnissa miehille ei riitä naisia.

Mielenkiintoista tässä oli paitsi itse artikkeli, myös oman reaktion tarkkaileminen. Jo otsikon näkeminen aiheutti lievän otsasuonen tykytyksen, kun valmistautuu lukemaan jotakin turhauttavaa – tietämättä vielä edes itse artikkelin sisältöä. Se ei ole ihailtavaa, se ei ole tavoiteltavaa, mutta valitettavasti, se ei ole tyystin perusteetonta. Liian monet yksin jäämistä käsittelevät artikkelit tuntuvat noudattavan samaa kaavaa, jossa korkeakoulutetut, urakeskeiset ja itsekkäät kaupunkilaisnaiset eivät pahaa pahuuttaan huoli miehiä, jotka sitten naisen puutteessa syrjäytyvät, alkoholisoituvat, ylivelkaantuvat, masentuvat ja/tai muuttuvat väkivaltaisiksi. Vaikka aiheet vaihtelevat, tarinan narratiivi säilyy: pärjääjätytöt tallovat koulussa poikia, vievät poikien korkeakoulupaikat ja epäsuorasti ovat syyllisiä vielä kouluammuskeluihinkin, kun eivät ole ymmärtäneet osoittaa hellyyttään orastavalle joukkomurhaajalle.

Sanotaan se nyt vielä kerran, vaikka kyse pitäisi olla sellaisesta rallatustason itsestäänselvyydestä, ettei siitä jaksaisi edes blogipostausta kirjoittaa: kukaan ei ole ikinä mitenkään moraalisesti velvoitettu seurustelemaan/harrastamaan seksiä/osoittamaan hellyyttä/menemään naimisiin toisen kanssa siksi, että toisella olisi parempi mieli. 

Kun tämä on todettu, voidaan todeta samaan hengenvetoon, ettei Hesarin artikkeli niin väitäkään. Se ei osoita syyttävällä sormellaan naisia, vaikka kyllä siinäkin päästään naisten vikoihin – muun muassa silloin, kun haastateltava toteaa naisten riitaaantuvan keskenään helpommin. . On ihan todellinen, aito ongelma, että ihmiset jäävät vasten omaa tahtoaan yksin, ja silloin on myös syytä puhua siitä, miksi ja miten ihmisten toiveet ja odotukset eivät kohtaa. Sen sijaan on vähintäänkin sivuhuomautuksen arvoista, että naisten yksinäisyyttä tunnutaan usein käsittelevän enemmän seurauksena omista valinnoista ja elämäntilanteesta, kun taas miesten yksinjääminen vain tapahtuu. Tuntuu vähän kummalliselta, että naisten yksinjääminen kuvataan lähinnä Sinkkuelämää -kuvaston kautta, joka ei todellakaan luo monipuolista käsitystä ilmiöstä. Moni kommenttipalstojen kommentoija näyttää elävän harhakäsityksessä, että naisten – kaikkien naisten – tarvitsee vain ojentaa kätensä, ja siinä on jo uusi seurustelukandidaatti.

Monet artikkelin esittämistä huomioista ovat hyviä, mutta jokin silti tökkii. En oikein saanut kiinni tunteesta, ennen kuin se viimeisissä virkkeissä sanotaan suoraan. Tasaiseen sukupuolijakaumaan kannattaisi Rotkirchin mukaan pyrkiä niinkin kouriintuntuvasta syystä, että yksin miehet ottavat liikaa riskejä ja esimerkiksi velkaantuvat yli varojensa. Ja tässä tiivistyy asian ydin: pääosassa ovat miesressukat, jotka eivät kykene elämänhallintaan ilman naista.

Kuinka moni, sukupuolesta riippumatta, kokee houkuttelevaksi missioksi lähteä pelastusretkelle? Ja olisiko syytä siirtyä keskustelemaan vaikka siitä, miksi sitten yksinäisten miesten kohdalla ongelmat kärjistyvät? Miksi naisille on keksittävissä heti lukuisia eroamista käsittelevää biisiä, jossa juhlitaan itsenäisyyttä ja vakuutetaan pärjäämistä, ja miesten vastaavat tuntuvat usein olevan yhtä itsesäälistä tuoppiin itkemistä?

Naisilla ei ole velvollisuutta pelastaa miehiä muuttamalla sankoin joukoin pikkukyliin siksi, ettei kenenkään tarvitsisi jäädä yksin (sama pätee muuten päinvastoin). Enemmän asiaan perehtymättä on mahdotonta sanoa, pärjäävätkö naiset todella niin paljon paremmin itsekseen, kuin julkisessa keskustelussa annetaan ymmärtää. Mutta jos näin on, lienee ihan perusteltua pohtia, millaiseen maskuliinisuuteen pojat yhteiskunnassa kasvavat, jos yksin jäävät miehet ottavat liikaa riskejä, velkaantuvat ja masentuvat. Silloin ongelma ei todellakaan ole se, että naisten tulisi huolehtia näistä miehistä, vaan se, etteivät he osaa pitää huolta itsestään. 

Varmaan jokainen on ainakin joskus arkielämässään törmännyt oletukseen, että miehet ovat jollakin tasolla avuttomia reppanoita, joiden elämänhallintaa pitää tarkkailla aina oikeanlaisesta syömisestä alkoholinkäyttöön ja siivoustottumuksiin. Pidät sille sitten vähän jöötä, et se siivookin joskus. No hei, eihän noi miehet tajuu. Päästääks kotihallitus tänään baariin? Ai sun poikaystävä laittaa ruokaa, sä oot kouluttanut sen hyvin! Kyseiset heitot ovat raivostuttavia, seksistisiä ja osoittavat täydellisesti sen, miten avuttomaksi miehet elämänhallinnaltaan usein kuvataan. Paradoksaalista siinä mielessä, että naisista on puhuttu heikompana sukupuolena maailman sivu, mutta tätä en kyllä näkisi mitenkään tasa-arvon edistymisenä tai positiivisena asiana – kaukana siitä. Jos toista pidetään niin kädettömänä tapauksena, ettei se osaa kaupassa käydä tai viinan juomista lopettaa kenenkään käskemättä, ei mene kauhean hyvin. Se alentaa miehiä ja olettaa naisen olevan valmis esittämään äitiä aikuiselle ihmiselle.

Yksinäisyys vasten omaa tahtoa on monelle henkilökohtainen tragedia, eikä sitä tule vähätellä tai vaimentaa. Vaikka perheettömyys on monelle oma valinta, se ei ole sitä kaikille. Sen syitä tulee nostaa esiin. Sen sijaan parisuhteen esittäminen laastarina ongelmiin, jotka ovat jossakin ihan muualla, on paitsi käyttökelvoton ratkaisu myös asia, josta on ihan perusteltuakin vetää herneet nenään.

Puheenaiheet Ajattelin tänään Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta