”Suomen kielessä kaupungin nimeksi on vakiintunut vanhastaan Bryssel. Muotoa ”Brysseli” ei pidetä hyväksyttävänä”. 

Näin meille kertoo Wikipedia. Kun huomasin lätkäisseeni reteästi väärän kirjoitusasun edellisen postauksen ptsikkoon, tunsin itseni noloksi juntiksi ja pienen hetken koin halua käpertyä kasaan. Tunsin sellaista noloutta, kun haluaisi ryömiä pöydän alle ja jäädä sinne. Jotakin samantapaista tunsin lentokentällä paluumatkalla, kun unisena ryntäsin väärälle portille, kun siellä kuulutettiin tyyppiä, jolla oli vähän samantapainen sukunimi, vaikka periaatteessa tiesin olevani oikealla portilla.

Mutta näiden tapausten ja tämän viikon muiden tapahtumien seurauksena havahduin huomaamaan myös jotakin muuta. Niin kuin esimerkiksi sen, miten nopeasti nolostumisen tunne häipyi. Se ei ollut musertava, enkä muistanut murehtia pieniä kömmähdyksiä seuraavana aamuyönä. Se oli sellainen ohimenevä häivähdys, joka muistutti olemassaolostaan, mutta ei estänyt kohauttamasta olkia ja jatkamasta hommia. 

Kun olin nuorempi, äkillisenä tulvahtava nolous ja suoranainen häpeä eivät tosiaan olleet mitään hetkellisiä häivähdyksiä. Varoin puhumasta tietyistä asioista julkisella paikalla, etteivät lähistöllä olevat alkaisi kuunnella ja tajuaisi, miten urpoja juttuja pohdin tai miten vähän tiesin. En pelannut Trivial Pursuitia, koska olin varma, että jään kiinni jonkinlaisesta yleissivistysrikoksesta. En osallistunut oppitunneilla keskusteluihin, vaan tyydyin kohottamaan kulmakarvojani tai pudistelemaan päätäni. Istuin aina takarivissä. Yliopistossa en ensimmäisen kolmen vuoden aikana sanonut mitään luennolla, ellei ollut ihan pakko. Kun aloitin bloggaamisen, en aluksi kertonut osoitetta edes poikaystävälle. Kun ensimmäisen kerran linkkasin oman postaukseni Facebookiin, nolotti niin silmittömästi, että kävin tarkistamassa tykkäykset noin viiden minuutin välein. (Ok, myönnettäköön, kyllä vieläkin pistää nolottamaan se linkkien postailu). 

On hankalaa osallistua tai avata suunsa, jos pelkää koko ajan jäävänsä kiinni tietämättömyydestä tai hölmöydestä. On kuitenkin ihan hyvä kysymys, miksi sekä minä että lukuisat tuntemani ihmiset (silmiinpistävän usein naiset) tunnistavan kyseisen ilmiön. Se on eräänlainen versio keisarin uusista vaatteista. On hankala uskoa siihen, että omat huomiot tai pointit itse asiassa oikeasti ovat mielekkäitä, että oikeastaan joistakin asioista tietää jo melko paljon, ja toisista taas ei – ja silti niistä voi keskustella, jopa kysyä. Mutta miksi helvetissä sitä pitää lähtökohtaisesti kyseenalaisena omia pointtejaan tai epäilee niiden mielekkyyttä? Sehän tarkoittaa, että suhtautuu epäilevästi omaan itseensä ja kykyynsä ajatella, minkä pitäisi soittaa jonkinlaisia hälytyskelloja.

Valehtelin jos väittäisin, ettei tällä viikolla hermostuttanut ennen työkokousta Brysselissä. Kirjoitettuani voitonriemua uhkuvan postauksen tunsin litistyväni kasaan ja istun hermostuneena hotellihuoneessani ja halusin lähinnä kotiin. Kävin läpi huomioita ja ajatuksia, joita olin kirjannut ylös, eikä niissä tuntunut olevan mitään järkeä. Ally McBealissa on jakso, jossa Ally kutistuu pikkiriikkiseksi kokoustuolissa ja heiluttelee jalkoja ja on selvää, että aikuisten maailma kuuluu toisille, niille täysikasvuisille ja vakavasti otettaville, ei Allylle, joka kompastelee omiin jalkoihinsa.

Kun olin pieni, kiltti ja hiljainen, tulin iltapäivisin koulusta kotiin, laitoin repun eteisen lattialle ja laitoin Maija Vilkkumaan soimaan täysillä. Maija Vilkkumaa oli parasta, mitä olin löytänyt Spice Girlsin jälkeen. Kuullessani ensimmäisen kerran Satumaatangon tajusin, että tässä se nyt oli, artisti, jota olin etsinyt. Olin ehkä 11-vuotias. Kaikkien aikojen lemppariksi muodostui Ingalsin Laura. Olin yksin kotona, ja hoilotin koko keuhkojeni voimalla vielä joskus teen niin kuin huvittaa. 

Tähän viikkoon on mahtunut niin monta hetkeä ja tajuamista, ja niihin kuuluu sekä se hetki, kun lähdin kokouksesta ja tajusin sen menneen hyvin, tai kun kuulin Ingalsin Lauran, ja muistin sen, miten sen biisin voimalla lakkasin hetkeksi olemasta arka ja keuhkosin lähteväni Lontooseen. No, niin lähdinkin, aika monta vuotta myöhemmin. Ja se, kun kokouksessa kaivoin esiin ne hotellihuoneessa parjaamani kysymykset ja avasin suuni, eikä maailma loppunut, eivätkä ihmiset alkaneet nauraa ja osoitella sormella kesken kokouksen. Tai heitellä paperitolloilla ja käskeä menemään kotiin. Ihmiset kun aika harvoin tuppaavat toimimaan niin.

That’s a good question. Sitten pohdittiin vähän, todettiin, että muilla on samanlaisia kysymyksiä parista projektin yksityiskohdasta. Kysyttiin neuvoa. Saatiin vastaus.

Ja niin se kokous ja maailma vain jatkui ihan ennallaan, vaikka olin juuri avannut suuni ja ilmiantanut, etten tiennytkään vielä ihan kaikkea.