Kun heräsin viime lauantaina, en tiennyt oikeastaan yhtään, millaiseen paikkaan olin tullut. Olin saanut ohjeet varata koko viikonlopun reissuun, ja automatkalla perjantaina sain lopulta tarpeeksi monta vihjettä, että sain paikan oikein – aika hyvin, sillä ne vinkit olivat kuka on sanonut, että me mennään autolla? ja että siihen paikkaan liittyy eräänlainen valo. Tiesin, että ollaan matkalla majakkasaarelle Suomen eteläisimpään kolkkaan, Utöseen, jonne laivamatka mantereelta kesti liki viisi tuntia. En silti käytännössä tiennyt mitään. Kun päästiin Utöön kuljettavalle yhteysalukselle, oli jo pilkkopimeää. Saarella harhailtiin pimeässä mökille ja painuttiin suoraan nukkumaan. Ehdin jo luulla – myönnettäköön, tuntea salaa hienoista pettymystä – ettei meri näykään mökiltä.

Oli siis häkellyttävää herätä aamulla, nousta ylös keittämään kahvia ja päätyä kasvokkain loppumattomalta tuntuvan horisontin kanssa. Merta, merta, merta. Suolaista tuulta ja upeita aaltoja. Taisin hihkua ääneen.

Tehtiin löytöretki saarelle, löydettiin saaren kärjestä salapaikka tarkkailla aaltoja tuulensuojasta, kurkittiin pikkuruisen kirkon ikkunoista sisään. Kardemummapannukakkuja ja parisataa räpsyä, joissa yritin ehtiä kuvaamaan pärskeet ja vaahtopäät, enkä päässyt edes lähelle sitä, miltä tuntui. Illalla istuin keittiönpöydän ääressä katsomassa, kuinka taivaanranta pimeni. Kun palattiin saunasta, oli jälleen niin pimeää, ettei merta enää edes näkynyt.

Lähdöstä ei ole kulunut kuin muutama päivä, ja silti on jo ikävä takaisin keskelle merta. Muutaman asian tämä reissu viimeistään sinetöi. Yksi: vaikka en ihan heti saaristoon olisikaan muuttamassa, jonakin päivänä säästän veneeseen. Sen ei tarvitse olla iso tai hulppea, riittää, että se kelluu ja sillä pääsee paikkoihin, sillä mitä kauemmin vietän aikaa meren läheisyydessä, sitä paremmaksi tunnen oloni. Kaksi: Utöseen palaan vielä, myös syysmyrskyjä katsomaan. Kolme: pitänee käydä kirjastosta hakemassa gradukirjojen seuraksi Saariston lapsia, Muumipappa ja meri, ja lapsuuden lemppareita Arabella, merirosvon tytär, jos ne lievittäisivät pahimpaan ikävään.