Edellisen postauksen tunnelmissa viipyillään yhä: otin uusintamatsin kameran ja pakkasen kanssa, ja suunnistin Eiranrantaan kävelylle. Puin kolmen paidan sijasta tällä kertaa neljä, ängin villasukat kenkiin ja varustauduin valtavalla nenäliinakasalla.

En aio ruveta runoilemaan näistä kuvista sen enempää. Sanonpahan vain sen, että on tässä perkeleellisen kylmässä ja pohjoisessa maailmankolkassa asumisessa toisinaan puolensa.

Eilen tarkastellessani lämpömittarin pakkaslukemia ensimmäinen ajatukseni oli viettää päivä sisätiloissa, torkkupeittoon kääriytyneenä ja suklaavohvelit käden ulottuvilla. Vain harvoilla asioilla on niin paljon vaikutusvaltaa, että niillä olisi saanut tämän mielihalun nujerrettua. Yksi niistä oli ajatus siitä, miltä kaupunki ja meri näyttävät pakkasvalossa. Toinen oli pöytävaraus sushiravintolassa.

Kävin hetken sisäistä taistelua mukavuudenhalun kanssa, mutta lopulta löysin itseni kävelemästä keskustaan niin huolellisesti talvivaatteisiin toppautuneena kuin vain suinkin mahdollista ja räpsimässä kuvia kohmeisin sormin. Jäin bussista Hakaniemessä ja fiilistelin Kruununhaassa, bongasin joulukuusen jään ympäröimässä veneessä, mykistyin viimeistään Eläintarhan edustalla höyryävästä merestä. Niillä nurkilla valitettavasti kamerasta loppui myös akku – vahvasti epäilen, että sekin saattoi hyytyä pakkaseen – ja omatkin sormet alkoivat pettää. Kauppatorin kohdalla jouduin siis lähinnä luomaan pikaisen silmäyksen maisemiin ja pelastautumaan mahdollisimman nopeasti Stockmannille sisätiloihin lämmittelemään ennen sushimättöjä.

Kävelyn lopuksi palelsi, tuntui, että naama irtoaa, ja kaiken maailman vaatekerrokset tekivät olon kömpelöksi, ja siltikin on sellainen fiilis, että tekisi mieli lähteä jo uudestaan. Jos tarjolla on näin henkeäsalpaavan upeita näkymiä, kuka piittaa pienestä (tai vähän isommasta) pakkasesta? Ihana talvi, ihana Helsinki – kyllä tätä vähän taisikin jo salaa kaivata.