Vartuin nuoruuteni uskoen vakaasti ja päättäväisesti pahaa poliitikoista, puolueista ja sanalla sanoen koko valtiosta. En tainnut ikinä uskaltaa julistautua ihan anarkistiksi, mutta kyllä ne Goldmanit ja Kropotkinit tuli kirjastosta kotiin kannettua. Olin ensimmäistä kertaa talonvaltauksessa Käpylässä vappuna 2004 (muistan tästä muun muassa Notkean Rotan keikan kulkueessa ennen valtausta, tekstin Eläköön luokkaviha, ja sen, että kotiintuloaikani kyseisenä vappuna oli kello kymmeneltä – jouduin siis lähtemään mielipahakseni vallatulta talolta kotiin ennen bileiden alkamista), rallattelin hienostotalojen naapurustossa parhaan kaverini kanssa porvari nukkuu huonosti, ja perustin Räsynukke -nimisen riot grrrl -punkbändin, joka kyllä jäi lähinnä vahvan visioimisen, tupakoinnin ja epämääräisen uhon varaan. Soittotaitoja ei tainnut siinä vaiheessa olla kellään meistä, eikä mun rytmitajulla saatu aikaan edes kunnollista rumpukomppia.

Sitten – no sitten tapahtui jotakin, mitä en ihan kunnolla osaa selittää. Olin ollut paitsi poliittisesti tyytymätön teini, myös jokseenkin levoton ja kasvukipuileva tapaus. Monet teini-ikään liittyvät muistikuvani eivät ole kauhean valoisia (paitsi ne kaverit, keikat ja muut härpäkkeet). Siinä seitsemäntoistavuotiaana tapahtui jonkinlainen äkillinen murros, kun loin nahkani uudestaan. Vajaassa vuodessa luovuin lähes kaikista lävistyksistäni, kasvatin siilini sovinnaiseksi polkkatukaksi ja ostin jakun (siitä jakusta on tässä blogissa avauduttu ennenkin). Kyse ei ollut pelkästään ulkoisista muutoksista: tein jyrkkää pesäeroa menneeseen. Lakkiaiskuvassa hymyilee sovinnaisesti vaalea tyttö, jolla on Wahlmanin lakki, valkoisia ruusuja ja vaaleanpunainen rannekello. Yksi opettajista, joihin törmäsin kevätjuhlassa naistenhuoneessa, ei tunnistanut.

Pääsin opiskelemaan valtiotieteelliseen tiedekuntaan poliittista historiaa, juuri sinne, minne olin halunnutkin. En voi kieltää, etteikö se hetkeksi olisi noussut päähän – kyllähän se nosti itsetuntoa kohisten. Sinänsähän se on ihan positiivista, mutta rajansa kaikella. Jälkikäteen väittäisin, että fuksina kävin epäilyttävän omahyväisyyden rajoilla. Sain myös paljon uusia ajatuksia, ympärilläni on uusia ihmisiä, joiden kanssa sain väitellä ja keskustella politiikasta bileissä, luentojen välissä ja Unicafella. Sehän oli maailman siisteintä (ja on sitä vieläkin!). Oli avartavaa tajuta, että oli fiksuja tyyppejä ja päteviä argumentteja, jotka puolsivat täysin päinvastaisia ajatuksia kuin omani. Se kehitti ja haastoi ajattelua, ja oli äärimmäisen tärkeää. Niillä keskusteluilla on ollut vähintään yhtä suuri merkitys ajattelun kehittämisen kannalta kuin kaikilla tenteillä, kirjastossa vietetyllä tunneilla ja luentokursseilla on ollut.

Tajusin, että poliittisesti eri mieltä olevat ihmiset eivät välttämättä ole pahoja tai tyhmiä, vaan hyviä ihmisiä ja mukavia tyyppejä, joilla sattuu olemaan erilainen käsitys siitä, miten saavutetaan yhteiskunnan kannalta järkevin lopputulos. Olin siihen mennessä tainnut ajatella, että kanssani eri mieltä olevat poliitikot ajavat eduskunnassa lähinnä omaa etuaan. Oli hämmästyttävää tehdä havainto, että – jaa, kai sen voi suorasanaisestikin todeta – etteivät kaikki oikeistolaiset välttämättä perustaneetkaan mielipiteitään omien etuoikeuksiensa takaamiseen. He vain ihan vilpittömästi uskoivat, että tiesivät paremmin.

Tähän asti kaikki oppimani oli ihan kasvattavaa ja järkeenkäypää. Sitten alkoi mennä vähän metsään. Saatoin jatkossa sortua alentuvuuteen ja asteittaiseen elitismiin väitellessäni politiikasta Kallion räkälöissä tai puolustaa byrokraattisia käytäntöjä. Tai jopa ostaa retorisen pelailun, kuinka meillä ei ole vaihtoehtoja. Asetuin eurokriisissä tukipakettien kannalle ja perustelin sitä ainoana järkevänä ratkaisuna, vaikka omalla taloudellisella osaamisellani en ymmärtänyt asiasta oikeasti hölkäsen pöläystä. Syytin vasemmistoa muistaakseni populismista.

Mieleen on jäänyt myös hetki, jolloin sanoin jotakin kriittistä sikainfluenssarokotteesta, ja ystäväni tuhahti: siis sä et voi olla tosissas, nyt se foliohattu pois päästä. Tunsin oloni epämääräisesti kiusaantuneeksi, koska olin virallista totuutta vastaan. En halunnut olla hörhö foliohattu. Silti en pystynyt karistamaan epäluuloa. En ottanut rokotetta.

Ei ole todellakaan kunniaksi tulevalle valtiotieteilijälle, jos alkaa uskoa vaihtoehdottomuuteen ja niellä erilaisia väitteitä sellaisenaan vain siksi, että ne ovat virallisia ja tulevat uskottavan oloiselta taholta. Utopioiden lyttääminen epärealistisiksi tai kapinan pitäminen teini-ikään kuuluvana välivaiheena on suoranaista idiotismia. Tätä ei varmaan kauhean monen tarvitse todeta erikseen. Itseni tarvitsi. Osa silloisista yhteiskuntaa käsitelleistä keskusteluistani saa posket kuumottamaan.

Totta kai asiat ovat monimutkaisempia kuin teini-ikäisenä ajattelin. Totta kai iso osa ihmisistä tarkoittaa hyvää ja hakee sitä kilpailevilla keinoilla. Tietysti byrokratialle on monesti järkevät syyt, joita ei vain välttämättä heti huomaa tai ymmärrä perehtymättä asian taustoihin. Lakeja ei varsinaisesti keksitä kiusaamaan ketään, vaan siksi, että jonkinlaisessa kompromississa eläminen olisi mahdollista. En ole palannut pihoille huutelemaan mitään porvarien yöunista.

Jonkinlainen uusi murros on silti tapahtunut. Se on ollut ilmassa jo pidemmän aikaa. On tapahtunut paljon, niin henkilökohtaisessa elämässä kuin poliittisestikin. Ihmisiä hukkuu jatkuvasti, se ei ole enää edes uutinen, monia se ei tunnu edes kiinnostavan. Koulutuksesta leikataan, vaikka juuri ennen vaaleja luvattiin koko hammasrivistö esillä, ettei niin tehtäisi. TTIP-sopimusta väsätään yhä ja näyttää siltä, että siihen kohdistuneella kritiikillä ei oikeastaan ole mitään merkitystä. Translaki. Rasismi. Julkisuuteen vuotaneet videot tehotuotannosta. Listaa voisi jatkaa masentavan kauan. Miten voisi suhtautua positiivisesti siihen, että ihmiset tosiaan pohjimmiltaan tarkoittavat hyvää? Vallankäyttö näyttää tällä hetkellä rajattoman kyyniseltä.

Kun istuin tällä viikolla katsomassa Eduskunta III:sta Ryhmäteatterissa, tajusin jotakin. En enää oikeastaan usko, että ihmiset ajavat hyvää eri keinoilla. Varmaan monet tekevät sitäkin (tosin yksi fuksivuoteni suosikkiväittelijöistä, jonka kanssa otettiin yhteen politiikasta ja tultiin hyviksi ystäviksi, on vaihtanut kantaansa – koska kuulemma hävetti liikaa. Nykyisin ei saada enää värikkäitä väittelyitä aiheesta aikaiseksi). Jos näytelmä näytti paikoitellen kärjistävän, sitä on hankala sanoa enää tässä vaiheessa: yhteiskunta, jossa valtiovarainministeri valehtelee naama pokkana eduskunnassa puoltaessaan hallintarekisteriä ja kuittaa kiinni jäädessään, että sori ja se siitä sitten, muistuttaa ihan uskomatonta farssia, eikä fuksivuoden illuusiotani poliittisesta järjestelmästä. Se ei ole järjestelmä, johon kannattaa uskoa tai luottaa yhtään. En jaksa millään uskoa, että valtiovarainministeri olisi niin kujalla, ettei tietäisi valehtelevansa. Se kertoo kyynisestä vallankäytöstä, jossa omaa agendaa ajetaan lausunnoista piittaamatta ja valehdellaan tarpeen vaatiessa silmiä räpäyttämättä. Jos valheesta jää rysän päältä kiinni, asian voi aina kuitata mokaksi – se näyttäisi riittävän. Kanerva sai kenkää läheteltyään vapaa-ajalla härskejä tekstiviestejä, mutta Stubbilta on ihan mukiinmenevää käyttäytymistä valehdella hallintarekisteristä. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästä Stubbista, vaan siitä, millaisena poliittinen kulttuuri ja hallituksen ajama politiikka tällä hetkellä näyttäytyy.

Kapina saattoi hetken olla kateissa, mutta se on tullut takaisin.

Loppukevennyksenä kuva teinipunkkari-Karlasta, ilmeisen valmiina nousemaan kapinaan. Kuva: Hanna Tapaninen

Heräsin lauantaina pehmeästä, valkoisesta hotellisängystä. Olin nukkunut kuin tukki viikon mittaan keräämäni univelkaa. Takana oli hullu, ihana, palkitseva ja raskas viikko, erivärisiä tehtävälistoja ja post it -lappuja, kiirettä, hulinaa, paneelikeskusteluja, nimilappuja, työryhmiä ja valtava määrä uusia ajatuksia. Päätin lojua hetken sängyssä vielä. En oikeastaan kaivannut yhtään ärsykettä, en yhtään uutta ajatusta tai tunnetta. Avasin kuitenkin hetken mielijohteesta hotellin television ja osuin suoraan uutisiin.

Kun tulin takaisin Helsinkiin, junassa istui takana kaksi naista, joiden keskustelulta toivoin voivani sulkea korvani. Seuraavaksi toivoin, että olisin saanut suuni avatuksi, puututtua siihen keskustelussa jylläävään ennakkoluulojen, asenteiden ja rasismin määrään. Sen sijaan istuin ja katsoin ohikiitäviä maisemia. En puuttunut. Hävettää.

Pelon lietsominen on hirvittävä ase, ja sillä saadaan pahaa jälkeä aikaiseksi.

Mulla ei ole uusia sanoja tai uutta oivallusta. Eniten toivon, että olisin kääntynyt ja muistuttanut, että nimenomaan tätä kuolemaa ja pelkoa turvapaikanhakijat pakenevat. Terrorismin tarkoitus on hyökätä avointa yhteiskuntaa vastaan. Siksi tällaisessa tilanteessa on korvaamattoman tärkeää kieltäytyä alistumasta ja pelkäämästä.

Näin myös uutisvirrassa toisenlaisia viestejä. Monet huomauttivat siitä, että jälleen näin: kun länsimaassa kuolee ihmisiä, Facebook luo safety checkin ja tarkoitukseen sopivan profiilikuvan. Kun Beirutissa kuolee ihmisiä, siitä on pikku-uutinen jossakin sanomalehden alakulmassa.

Pohdin tätä eilen aika paljon. Olin melkoisessa uutispimennossa enkä edes ollut kuullut Beirutista, kun lauantaiaamuna avasin telkkarin ja katsoin ensimmäistä kertaa uutiset pariin päivään. Ja vaikka olisinkin silmäillyt uutisotsikot kännykästä, en välttämättä olisi tiennyt koko asiasta – sen verran pienellä mediahuomiolla se meni ohi. Ei ollut Facebookin luomia profiilikuvia tai valaistuja rakennuksia ympäri maailmaa. Mutta onko sitten kornia järkyttyä Pariisista, jos ei tiennyt Beirutista? Mistä kaikesta johtuu mediahuomion epäsuhta ja ihmisten reaktiot? Miksi myös mulla on Facebookin luoma profiilikuva?

Puhuin tästä ihmisen kanssa, joka huomautti, että kyllä Syyriankin sodan kuvat säväyttävät erityisesti silloin, kun kuvissa on tuttuja paikkoja tai tietää siellä asuvia tyyppejä. On tavallaan ihan ymmärrettävää, että tapahtumat tulevat lähemmäs iholle silloin, kun on enemmän tuttuja ja muistoja kyseisestä paikasta, siellä on käynyt, se tuntuu todellisemmalta. Aika monella on henkilökohtaisia muistoja tai kavereita Pariisista – siksi tapahtunut saattaa tuntua todellisemmalta. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että se olisi reilua. Jos on valmis sivuuttamaan kuolemat paikoissa, joissa itse ei ole käynyt tai jossa omat kaverit eivät asu, tulee tahtomattaankin sanoneeksi, että se ei ole yhtä tärkeää. Ja ainakaan mulle vastaus ei ole se, että järkyttyminen olisi väärin, rakennuksia ei pitäisi valaista tai profiilikuvien vaihtaminen olisi länsikeskeistä ja kaksinaismoralistista, vaan se, että myös muualla kuin oman elämänpiirin välittömässä läheisyydessä tapahtuvat asiat ovat tärkeitä, eikä jossakin toisaalla tarkoita, että kuolemasta voisi olla välittämättä.

On vain yksi, yhteinen maailma, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Sen luulisi tässä vaiheessa tulleen kaikille selväksi. Ja juuri nyt sen yhteisyyden korostaminen tuntuu nyt erityisen tärkeältä.