Kun siitä queer-teoriasta on tullut höpöteltyä, niin ajattelin nyt yrittää koota ajatukseni – siis ne ajatukset, mitkä jouduin akateemisista syistä jättämään esseen ulkopuolelle. Kun kovista yrityksistä huolimatta suomalainen pinkkimusta blokki ei ihan ollut tutkimuskysymyksen ytimessä.
Mutta kyllä se aihetta pohtiessa nousi mieleen. Kuten esseessäkin tuli moneen kertaan todettua, queer-teoriasta on käytännössä mahdotonta puhua ilman, että koskettaisi samalla sen poliittista puolta. Jos puhutaan teoreettisella tasolla homokulttuurin ulospäin yhtenäisestä kuvasta ja siitä, kuka määrittelee agendan tai mistä asioista puhutaan, ollaan välittömästi tekemisissä myös politiikan kanssa.
Muistan, millaisen kohun queer-anarkistiseksi julistautuva pinkkimusta blokki herätti vuonna 2007 huudeltuaan Prideilla ”kuolemaa heterokulttuurille”. En ollut paikalla, mutta sen jälkeen siitä keskusteltiin hyvinkin aktiivisesti kahvilan pöydissä ja punkkikeikkoja venaillessa. Mulla oli kova tarve ymmärtää kaikkea radikaaliin vivahtavaa politiikkaa, mutta silti en tajunnut alkuunkaan. Miksi kukaan haluaa provosoida ja vaatii seksin palauttamista vessoihin? Mitä helvettiä tarkoittaa häpeän politiikka? Eikö huutelijoita harmita se, että provokaatiot tarjoavat konservatiiveille aseen moukaroida Pride-kulkuetta kokonaisuudessaan?
Mun silloisessa ihannemaailmassa Pridea ei olisi tarvittu ollenkaan. Ei olisi tarvinnut etsiä sopivaa lokeroa, ei olisi tarvinnut tehdä numeroa siitä, kenen kanssa seksiä harrasti. Näin Priden mielenosoituksena yhtäläisten oikeuksien puolesta; jos ne saavutettaisiin, seksuaalisella identiteetillä ei oikeastaan olisi väliä. Ei sillä, etten olisi arvostanut hyviä bileitä – se vain oli loogisin mun järkeilyn lopputulos.
Nykyisin näen asian toisin. Pride on, ja sen tulee olla, myös erilaisuuden juhlimista. Seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajavan politiikan ei pitäisi keskittyä ainoastaan korostamaan samankaltaisuutta, vaan muistaa myös juhlia erilaisuutta, homokulttuuria – homokulttuureja. Nimenomaan monikossa. On väärin, jos homokulttuuri nähdään ainoastaan sisustusohjelmien vaaleanpunaisiin silkkipaitoihin pukeutuvien miesten ja L-koodista tyylin kopioivien naisten kulttuurina, joka on keskiluokkainen, kulutuskeskeinen ja mukavuudenhaluinen. Ei se sitä ole – Susanna Helken American Vagabond –dokumenttielokuvassa voi esimerkiksi nähdä, kun kotoa potkitut alaikäiset homot elävät aivan kalifornialaisen glitter-homokulttuurin vieressä, mutta samalla tuhansien valovuosien päässä. Siinä kontekstissa tuntuu oudolta, että valtaosa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia puolustavien järjestöjen varoista ja energiasta menee avioliittolain tasa-arvoistamisen parissa (sori, tahkottuani akateemisen kirjoittamisen ja lähdeviitteiden kanssa viimeiset pari viikkoa, jätän tämän tähän vaan roikkumaan näin. En jaksa muistaa, missä mun lähteessä tämä mainittiin).
Ei pidä ymmärtää väärin. On ihan helvetin tärkeää, että avioliittolaki on tasa-arvoinen. Ei sitä voi jättää huomiotta sillä perusteella, että onpas porvarillista, tässähän olisi näitä muitakin ongelmia. Ja L-koodi, kaikessa silkoisuudessaan ja kaupallisuudessaan, se tarjosi aivan älyttömän tärkeän samaistumiskohteen – ihan sama mistä tv-sarjaa ollaan jälkikäteen syytetty, teini-ikäisenä se oli tärkeä, eikä vain siksi, että siinä oli kauniita naisia. Mutta olisi ihan kiva, ettei ne muut ongelmat jäisi sen rikkaamman ja paremmin voivan homokulttuurin jalkoihin. Että sisäiset erot olisivat näkyvillä, että kategorisointeja kyseenalaistettaisiin. Ettei omaa kunniallisuuttaan tarvitsisi vakuuttaa olemalla mahdollisimman lähellä pesuainemainoksen konservatiivista ydinperhe-unelmaa.
Väitän, että välillä näin tuppaa nimittäin käymään. Mun muisti ei riitä tähän yksityiskohtaan vuodesta 2007, mutta Paula Kuosmasen artikkelissa ”Sateenkaariperheet, julkiset tilat ja queer-politiikka Suomessa” (http://www.helsinki.fi/jarj/sqs/sqs1_07/sqs12007johdanto.pdf) käy ilmi, että vuoden 2007 Prideilla kulkueen eteen pääsivät marssimaan sateenkaariperheet lasten kanssa ja uskonnolliset järjestöt. Kyllähän se ihan mielenkiintoisen viestin antaa siitä, ketkä ovat kunniallisia ja kelpaavat edustamaan seksuaalivähemmistöjä. Samaan aikaan pinkkimustaa blokkia pyydettiin marssimaan takana, poliisiautojen lähellä.
En vieläkään vaatisi Prideilla kuolemaa heterokulttuurille, en edes provokaationa. On kivaa myös juhlia, karnevalisoida ja puhallella saippuakuplia. Sitä paitsi täytyy pitää mielessä, että seurustellessani aikoinani naisen kanssa unelmoin hyvinkin konservatiivisesta tulevaisuudesta ja ydinperheestä – epäilen, että monin tavoin konservatiivisemmasta tulevaisuudesta kuin nykyisin. Mutta samanlaiset oikeudet eivät missään nimessä, koskaan, pitäisi olla riippuvaisia sovinnaisuudesta, kunniallisuudesta, keskiluokkaisuudesta tai mistään muustakaan. Tasa-arvoiset oikeudet eivät perustu siihen, että kaikkien pitäisi pyrkiä elämään toistensa näköisiä elämiä. Jos homokulttuuria kelpaa edustamaan vain L-koodi tai Sillä silmällä, eletään hyvin yksipuolisen kuvan varassa. Samalla marginalisoidaan ryhmän sisällä ne, jotka eivät tarjottuun kuvaan sovi.
Jos niistä marginaaliin jääneistä tarinoista on kiinnostunut, suosittelen esimerkiksi katsomaan sen American Vagabondin. Se on niitä dokumentteja, joiden aikana oikeastaan toivoisi katsovansa fiktiota. Ja juuri siksi se on niin tärkeä.
