Alexander McQueen: Savage Beauty

mcqueen_poster2.jpg

 

Kävin eilen katsomassa Alexander McQueenin Savage Beauty -näyttelyn Victoria&Albert -museossa. Samalla tuli korjattua historiallinen vääryys. Vuonna 2011 kävin New Yorkissa. Onnistuin kuitenkin sähläämään lentolippujen kanssa ja missasin _kahdella_ päivällä Savage Beautyn. Se otti päähän raskaasti, koska ainakin mun silmissä McQueen on sitä, mitä huippumuoti oikeasti voi parhaimmillaan olla: yltiöpäistä hulluutta, kreisejä ideoita ja häkellyttävää kauneutta. Oli siis aika hienoa tajuta, että kyseinen näyttely oli tulossa Lontooseen.

Olin siis nostattanut huikeita odotuksia lähes neljä vuotta. Näistä lähtökohdista melkein mikä tahansa näyttely on heikoilla: jos odottaa valmiiksi jotakin ihan älytöntä, useimmiten poistuu lievästi pettyneenä. Lähes joka kerta taidemuseoiden muotiosastot ovat jättäneet vähän onton olon ja sellaisen fiiliksen, että tästä ei nyt ihan jotenkin saanut irti sitä mitä ajatteli.

Tällä kertaa ei. Savage Beauty oli ihan heittämällä paras muotia käsittelevä näyttely, jonka olen koskaan nähnyt, ja kaiken kaikkiaan elämäni parhaiden näyttelyiden joukossa.

Aina välillä kuulee sanottavan, että muoti on ainoastaan ostamista ja myymistä, ja sitä tulisi tarkastella ainoastaan kapitalismin sieluttomana sivutuotteena. Menemättä yksityiskohtaisesti siihen keskusteluun, vaatiiko taide jo määritelmällisesti irrallisuutta myymisestä (mihin taidehistorialla saattaisi olla jotakin vastaan sanottavaa), haluaisin esittää vastalauseen. Tai oikeastaan: haluaisin passittaa sanojat McQueenin näyttelyyn. Sen jälkeen tuntuu vähän hankalalta sanoa, ettei muodilla ole mitään tekemistä taiteen kanssa.

McQueenin visiot tuntuvat oikeasti siltä, että ne onnistuvat sujuvasti viittaamaan historiaan ja kulttuuriin ja vangitsemaan uusia perspektiivejä niihin. Kauneutta löytyy yllättävän groteskeista paikoista ja mielikuvituksellisista yhdistelmistä: monet vaatteet loivat tunnelman, että ne olisivat lehahtaneet suoraan jostakin hämmentävästä fantasiamaailmasta. Näyttelyä kiertäessä pohdittiin, voisiko siitä käyttää sanaa satumainen. Päädyttiin siihen, että useimmissa tapauksissa ei – satumaailman viattomuutta tai yksiuloitteista jakoa pahaan ja hyvään on turha McQueenin maailmasta etsiä. Jos joku satuhahmo McQueeniin pukeutuisi, se olisi Lumikin paha äitipuoli tai Tengil. Se ehkä sitten kertoneekin enemmän Astrid Lindgrenin satujen moniuloitteisuudesta, että näyttelyssä ajattelin pariinkin otteeseen Tengilin hallitsemaa Nangijalaa ja Mio, poikani Mio -kirjan pahiksia. 

 

mcqueen_poster5.jpg

 

Savage Beautyn vaikuttavuus on myös paljolti seurausta sen puitteista ja esillepanosta. Kokemuksesta on tehty mahdollisimman kokonaisvaltainen elämys. Se ei tarkoita sitä, etteivät vaatteet olisi itsessään jo upeita, mutta niiden esillepano ja lavastaminen onnistuu tekemään kunniaa McQueenin visioille. Näyttelytila muodostuu erilaisista huoneista, joissa jokaisessa on erityinen fiiliksensä. Mukana on videoita, musiikkia ja valoja. Vaikuttavimpia hetkiä oli kolmion sisällä leijuva Kate Moss valkoisessa mekossa, joka näytti koostuvan loputtomasta, lepattavasta harsokerroksesta; tai sitten suvereenisti Skotlannin historiaan viittailevat pukurivit asetettuna vastakkain englantilaisten kanssa; tai japanilaistyyliset puvut soittorasimaisessa huoneessa toistuvine peileineen. Listaa voisi jatkaa pitkään: ihan ensimmäiset huoneet taisivat olla ainoita, jotka jättivät vähän kylmäksi.

 

mcqueen_poster3.jpg

 

Siitä on pitkä aika, kun viimeksi olen tullut ulos näyttelystä tuntien itseni samalla tavalla tokkuraiseksi kuin hyvän elokuvan tai teatterin jälkeen. Sellainen epämääräinen tunne, että on juuri astunut ulos taidokkaasta fantasiamaailmasta, eikä ole ihan varma, haluaisiko siitä päästää ihan vielä irti. Alexander McQueen: Savage Beauty onnistui sen tekemään.

 

mcqueen_poster4.jpg

 

Näyttelyssä kuvaaminen – tai piirtäminen – on kielletty. Kuvat on otettu täältä https://teatimeinwonderland.co.uk/lang/en/2015/03/13/alexander-mcqueen-savage-beauty/http://www.metmuseum.org/exhibitions/listings/2011/alexander-mcqueenhttps://www.pinterest.com/hollij85/alexander-mcqueen-savage-beauty/https://41.media.tumblr.com/63c2e970d247d48deb3052c6d082ca74/tumblr_nkbszf4DWQ1qc8yajo1_500.jpg

 

Muoti Suosittelen Trendit

Lomalla viimeinkin

Kulunut viikko on ollut aika.. Miten sen nyt sanoisi. Raskas. Termin viimeinen viikko ennen kuukauden pääsiäislomaa, artikkeliesittelyineen ja paineineen. Stressi ja pettymykset ja kerätty turhautuminen, ja se, että hetkittäin on hankala olla tuntematta uskon puutetta. Itseen tai muuhun maailmaan.

Kuluneen viikon aikana olen monta kertaa joutunut läimimään itseään henkisesti poskille ja ryhdistäytymään. Olen hemmotellut itseäni ostamalla Lidlistä kukkia, suklaata ja punaviiniä (kyllä, olen ostanut viiniä ruokakaupassa hetken mielijohteesta, ihan vaan siksi, että seisoin kauppajonossa ja ne viinit nyt vain sattuivat olemaan siinä – turmiolla ollaan siis). Olen soittanut räkäistä punkkia ja paiskonut tavaroita. Olen puhkunut salilla, ja olen tajunnut, että on aika puhdistavaa kerrankin reagoida pettymyksiin muutenkin kuin syyttämällä itseään.

En ole varma, mikä edellisistä selviytymisstrategioista on ollut kaikista paras. Mutta eilen istuin syömässä lounasta kampuksella puistossa ja aurinko lämmitti niin että oli suorastaan kuuma. Ja jossakin siinä lounaan lomassa tajusin: mitä väliä. Mitä väliä on niillä ajoittaisilla pettymyksillä, jos voi syödä lounaaksi lohisalaattia ja kokista puistossa, on kakskytviis ja aurinko paahtaa. Loma on edessä, ja moneen kuukauteen kukaan ei voi pakottaa mua laittamaan herätyskelloa soimaan kuudelta.

Esseet ja tentit ovat vielä edessä, toki, mutta jos ensin mainitut sisältävät pääosin mies- ja naiskuvien analysoimista vanhassa neuvostoelokuvassa Moskova ei usko kyyneliin ja queer-teorian soveltamista historiantutkimuksessa, niin paha siitäkään on suurta tuskaa ottaa. Mun päässä ainakin sinnikkäästi siintää kuva, jossa lojun aurinkolasit päässä puistossa tai Brightonin rannalla kirjapinon ja viltin kanssa ja syön karkkia. Se on hyvä kuva se. 

Ehkä, ihan vaan ehkä, välillä on hyvä myös ottaa riskejä ja nähdä niiden realisoituminen. Joka kerta ei voi suorittaa yhtä hyvin kuin haluaisi. Joskus pitää hävitä kotikentällä. Ja yhtä lailla se positiivinen palaute tulee välillä yllättävistä jutuista, yllättävältä taholta. Ja välillä on siistiä löytää suomi-punkin parhaat helmet uudestaan. 

Olis edes hauskaa elämästä puolet
eihän täällä menesty ku kokoomusnuoret
joka päivä kusipäiden perseitä kun nuolet
elämä on huora, sitten sinä kuolet

(Kakkahätä-77: Elämä on huora)

https://www.youtube.com/watch?v=t_V2wZ0PHfI

 

 

Suhteet Oma elämä Opiskelu Ajattelin tänään