Eilen oli merkittävä päivä mun elämässä. Ensimmäistä kertaa lähes viikkoon poistuin neljän seinän sisältä ja pukeuduin muuhunkin kuin aina yhtä klassiseen flanelliin, villasukkiin ja aamutossuihin. Niin, ja olihan mulla ne synttäritkin.

Edellinen lause saattaa johtaa harhaan. Oikeastaan olen täysin synttärifriikki. Kun olin lukiossa, muistan herättäneeni hilpeyttä ympärilläni aloittaessani lauseen reteästi nyt ku on tää mun synttäriviikko. Kaverit tiputtivat maan pinnalle nopeasti: saan kuulemma päivän, yhden ainokaisen päivän, en koko viikkoa. Tästä oppineena olen tähdännyt siihen, että sen yhden päivän kuuluu olla niin lähellä täydellistä kuin mahdollista.

18-vuotissynttäreillä järkkäsin elämäni siihen mennessä isoimmat bileet elokuvateemalla. 19-vuotiaana juhlittiin julkkiksiksi pukeutuneina (Lindsay Lohan, 19-vuotiaan minäni äärimmäisen tyylikäs veto) ja päädyttiin Swengiin jatkoille, joissa syntyi perinne Long Island Ice Teahan liittyvä traditio ja hilpeitä juttuja, kun Johanna Tukiainen kyseli Ilkka Kanervan puhelinnumeroa numerotiedustelusta. (Angelina Jolie oli joutunut jättämään kaikki vauvanukkensa Espooseen.) 20-vuotiaana olin varma, että aikuisuus häämöttelee jo edessä, ja pidin Viimeiset teinibileet, joissa syötiin barbikakkua ja juotiin pinkkiä boolia.

Näin viisi vuotta myöhemmin voinen jälleen todeta, että aikuisuus varmasti häämöttelee jo aivan kulman takana. Synttäreiden juhlimisesta en sen sijaan ole luopunut.

Tänäkään vuonna ei tarvinnut pettyä. Jos se kaikkien kailottama neljännesvuosisata tarkoittaa aamiaista sänkyyn, juustokakkua ja ruusulimua, vanheneminen on ehdottomasti sen arvoista. Lisätään vielä yhtälöön, että Lontoossa paistoi aurinko ja tuntui lähes keväältä. Ja on uskomatonta löytää paketista just ne kengät, joihin kuukausia sitten rakastui ja totesi: tässä ne nyt sitten on, maailman kauneimmat korkkarit, joiden hankkiminen ei millään tavalla kävisi järkeen. Ja sitten kun ne yllätykset vain jatkuu päivän mittaan, ja löytää itsensä skumppalasi kädessä Shardin näköalapaikalta, ollaan jo suhteellisen taianomaisissa fiiliksissä. Ilta päättyi jo aiemmin hehkuttamaani Rasaan (http://mrs-dalloway-said.blogspot.co.uk/2015/01/jos-jotain-asiaa-rakastan-se-on-vapaat.html), jossa tuhottiin tajuton määrä intialaista ruokaa ja lähinnä kierittiin kotiin sen jälkeen ähkytiloissa.

Maattuani päivätolkulla sängyssä kuumeessa, olisin ollut varmaan hillittömän riemuissani kävelyretkestä kulmakauppaan ja takaisin. Näissä synttäreissä oli jotain vähän erilaista kuin aikaisemmin: en ollut itse etukäteen laittanut tikkua ristiin sen eteen, että päivästä tulisi täydellinen. Ja siksi onkin aika mieletöntä olla niin hemmoteltu, että siitä tuli täydellisempi kuin mitä itse olisin osannut etukäteen ajatella.

Ja jännä yksityiskohta. Viimekin vuonna vietin synttärit Lontoossa. Odottelin kaveria vessasta Tate Modernin aulassa ja päädyin datailemaan Feisbuukkiin, jossa inboxiini lävähti onnittelukortti. Siinä oli kuva, jossa hengailin matkalaukut kädessä, kruunu päässä, ja kaikkien Lontoon ikonisten turistiasioiden ympäröimänä – London Eye taustalla, Big Ben sivussa. Ja katselin sitä kuvaa ja hyvä etten sulanut lätäköksi siihen Tate Modernin aulan lattialle. Siinä tuli ajateltua yksi ajatus jos toinenkin. Ja joku niistä ajatuksista taisi olla osallisena prosessiin, jonka seurauksena tänä vuonna sain kortista päivitetyn version. Kruunu, meitsi, London Eye ja Big Ben ovat yhä ennallaan, mutta seurakseni olin saanut UCL:n pääkkärin, kirjan ja viereeni muuan ruskeatukkaisen jäbän.