Niitä hetkiä on ollut nyt tiuhasti viime aikoina. 

Yksi: istuin Kulttuurisaunan edessä vilvottelemassa, tuijoteltiin ystävän kanssa merelle. Hätkähdin tajutessani, että oli valoisaa, vaikka kello oli jo kahdeksan. 

Toinen: astuin kodin kynnyksen yli palatessani Japanin reissusta. Kahdessa viikossa ehtii unohtaa, miltä kotona tuoksuu. Puun tuoksu tuntui huumaavalta, ja ajattelin, että jos koti tuoksuu tältä, epäkäytännölliseen ja kaikkea muuta kuin pikkulapsiarkea varten suunniteltuun parkettiin syydetyt eurot ovat kannattaneet.

Kolmas: seisoin Scandinavian Music Groupin keikalla. Jäsenissä esiintymisjännityksen jälkeinen raukeus, pitkä työpäivä takana, ympärillä keinuvan laivadiskon hämärä. Yleisen hälinän yli bändi lauloi juopumisesta ja hölmöstä rakkaudesta kesäyönä, kylmät väreet kiirivät selkää pitkin, liikutuin väkisin vasten tahtoani ja ajattelin olevani virallisesti nössö.

Niille hetkille yhteistä on se, että jotakin on tuntunut läikkyvän melkein yli. Se käsittämätön, pökerryttävä, ylitse hyökyvä onnellisuus, joka tuntuu melkein pelottavalta. En ole varma, miten sellaisesta kirjoitetaan tai puhutaan, tai kannattaako sitä ylipäänsä yrittää. Onnellisuus on jotenkin melkein liian pliisua ja tylsää kirjoitettavaksi. Mitä siitä on sanottavaa? Miten siitä voi puhua leimautumatta oman elämänsä Paulo Coelhoksi? Millaiset luonnehdinnat ovat ylipäänsä mahdollisia ilman, että ne tuntuvat typeriltä ja latteilta?

En ole ihan varma, osaanko. Silti on myös hankala ajatus, että onnellisuudesta puhuminen tulisi jättää vain edellisille. Harva asia nimittäin on yhtä radikaali kuin ajatus tyytyväisyydestä omaan elämään. Juuri nyt kaikki on hyvin, tässä. En tiedä muista, mutta itse en ole ajatellut niin kauhean usein elämässäni. Enkä oikein vieläkään osaa pysähtyä sen ajatuksen äärelle kuin lyhyiksi, ohikiitäviksi hetkiksi. Olen niin tottunut suunnittelemaan ja pyrkimään eteenpäin, asettamaan tavoitteita, että edellä kuvatut hetket ovat tuntuneet käsittämättömän radikaaleilta silmänräpäyksiltä, kun en kaipaa oikeastaan mitään tai ketään enempää siinä hetkessä. Siri Hustvedt on kirjoittanut samanlaisesta radikaalista täyttymyksen tunteesta esseessään Variations on Desire. Hetki, jolloin ei tunne minkäänlaista kaipausta, on poikkeuksellinen ihmiselle, joka on tottunut jatkuvaan, oman itsen ulkopuolelle suuntautuvaan toivomiseen.

Mistä viime aikojen onnellisuuspuuskissa on kyse? En oikeastaan tiedä. Taustalla on useampi asia. Lisääntynyt valo. Se, miltä tuntuu nähdä ihminen, jota on ikävöinyt. Japani. Kirsikankukat. Se, missä vaiheessa omat työt ovat, ja mitä niistä on saanut viime aikoina irti. Erilaiset ajatukset tulevaisuudesta. Ja tietysti myös se yksi, joka väistämättä värittää tällä hetkellä lähes kaikkia asioita: raskaus.

Miten sen kauniisti sanoisi – en ole hankkiutunut raskaaksi erityisen suunnitelmallisesti tai harkitusti, joskaan en myöskään vahingossa. On joka tapauksessa ihan selvää, että kaksi viivaa raskaustestissä ei tehnyt itseäni varauksettomasti onnelliseksi. Kun ensimmäisen kerran soitin neuvolaan ja puhelimessa toivotettiin onnellista odotusta, kurkustani pääsi lähinnä epämääräisen vaivautunut korahdus. Alussa päällimmäisimpänä tunteena oli paniikki, mitä sitä oikein tulikaan tehtyä. En todellakaan ollut valmis jakamaan uutisia maailman kanssa moneen viikkoon, sillä niissä oli ihan tarpeeksi ajateltavaa itselläkin. Kun kuusi viikkoa oksentelin lähestulkoon joka päivä, olo oli kaikkea muuta kuin onnellinen. Raskauden kutsuminen raskaudeksi tuntui erityisen osuvalta ilmaukselta suomen kielessä; raskaana oleminen oli ruumiillista, pelottavaa ja, todellakin, raskasta. 

Siitä tyypistä tuli todellinen vasta paljon myöhemmin. Oli se hirveää sanoa ääneen tai ei, ei se haalea viiva minulle mitään vauvaa merkinnyt. Siitä tuli todellista vähitellen. Kun sen näki kuvissa ensimmäisen kerran. Kun se alkoi liikkua. Ehkä yksi kaikista konkreettisimmista hetkistä on ollut, kun makasin onsenissa kylvyssä, tunsin potkut ja se ajatus tuntui pökerryttävältä, pelottavalta ja ihanalta; että täällä me ollaan.

Onnellisuuspuuskissa kyse voi olla hormoneista, tai sitten ei. Tekeekö se onnellisuudesta yhtään vähemmän totta? Väittäisin, että ei. Jokainen tunne on loppujen lopuksi samalla tavalla erilaisia kehollisia reaktioita, joten niiden erottaminen jostakin epämääräisestä hengestä vähemmän todellisiksi tuntuu kummalliselta. Tästäkin Siri Hustvedt kirjoittaa edellä mainitsemassani esseekokoelmassa Living, thinking, looking. Kummallisella tavalla ihmisillä on usein tarve erotella todellinen itse ruumiista ja sen toiminnoista – ihan kuin se todella olisi niin yksinkertaista. Esimerkiksi masennuksen voidaan välillä korostaa olevan ”vain” aivokemiaa. Se on tietenkin yksi tapa tarkastella asiaa. On myös ihan ymmärrettävää, että tietyt sairaudet ja selkeät diagnoosit halutaan erotella muusta, todellisemmaksi koetusta persoonasta. Mutta mitä muuta ihmisen persoona muutenkaan on kuin erilaisia aineita ja reaktioita? Kuinka voi päättää, missä kulkee todellisen, jonkinlaisen todellisen minän ja ruumiissa tapahtuvien reaktioiden raja? Miksi hormonien aiheuttamat tunteet olisivat yhtään sen vähemmän todellisia kuin ne kokemukset, joilla ei mitään tekemistä hormonien kanssa ole? Kuinka monen mielestä todellinen minä on ylipäänsä jonkinlaista pyhää henkeä?

Vaikka siis omissa onnellisuuspuuskissa olisi kyse yhdestä överistä hormonipiikistä, ne eivät ole tuntuneet yhtään sen vähemmän todellisilta. Kyse ei ole ainoastaan suoraan raskautta koskevista asioista, vaikka totta helvetissä se on isoimpia asioita, mitä omaan elämään tällä hetkellä mahtuu. Se on kuitenkin myös kaikkea muuta omassa päässä tapahtuvaa liikehdintää. Muiden ihmisten ajatukset omasta olemisesta eivät koskaan ole kiinnostaneet tavallaan yhtä vähän kuin nyt. Kiinnostaa maailmassa suunnattoman moni muu asia: työt, kirjoittaminen, ystävät, parisuhde, Helsinki, kevät, lisääntyvä valo. Se, millaiseksi oma arki on muotoutumassa. Olen super onnellinen siitä, että vietettyäni kuusi viikkoa hillitöntä krapulaa muistuttavassa olotilassa pahoinvointi väistyi ja saatoin alkaa taas elää ihmisen lailla, enkä vain hengitellä varovaisesti kylkiasennossa tai yökkiä toimiston vessassa (ok, tämä ei onneksi ollut päivittäistä).

En ehkä edes heti tajunnut, miten tuurista oli kiinni, että olen pystynyt hyvällä fiiliksellä matkustamaan Japaniin kahdeksi viikoksi, tekemään täydellä teholla duunia ja juhlimaan omissa tupareissani yli puolen yön. Se on ollut tsägää, josta on syytä olla kiitollinen – jos pahoinvointi olisi jatkunut tai pahentunut, sitä ei tosiaan paljoa olisi matkalaukkujen kanssa vedelty Tokion ruuhkametrossa tai kilistelty alkoholittomilla skumpilla arviointiin lähteneelle tutkimusraportille. Tarkoitukseni ei siis ole hehkuttaa sitä, miten raskauden aikana voi tehdä ihan mitä vaan. On aika lailla sattumaa, millaiset olot omalle kohdalle sattuvat, eikä sitä mitenkään voi tietää etukäteen, missä oman jaksamisen raja kulkee. 

Omalla kohdalla tuntuu, että vaikka erilaisia pelkoja on, pelottaa sittenkin moni asia vähemmän kuin ennen. Luotan siihen yllättävän vahvasti, että jotenkin tässä pärjäillään joka tapauksessa. En ole saanut kotoa mallia, että ratkaisuja tehtäisiin lapsiperheessäkään ainoastaan taloudellisin perustein. En ole ihan varma, mitä haluan tässä maailmassa tehdä, ja nyt yritän lähinnä ehkä kypsytellä ajatusta, että ihan välittömästi sitä ei ole pakkokaan tietää. Se voi koostua monista palasista. Avainsanoja ovat joka tapauksessa ne, mitä on oikeastaan ollut jo varhaisesta teini-iästä lähtien: kirjoittaminen, lukeminen, yhteiskunta, analysoiminen, havainnointi. Sukupuoli, häpeä, ruumiillisuus, luokka, kaupungit. Formaatti ja väylät saattavat vaihdella, mutta näissä väljissä raameissa voi onneksi luovia vähän sinne sun tänne, jos ei vielä oikein tiedä tarkemmin.

Tämä on sekavin ja vaiheilevin tajunnanvirtapostaus, jonka olen aikoihin tullut kirjoittaneeksi. En ole varma, onko sen punaista lankaa edes olemassa. Ehkä yksi ajatus sen taustalla on, että aika paljon tilaa mahtuu sen kiiltokuvamaisen onnellisen odotuksen ja sitten taas toisaalta karmeiden kauhujuttujen väliin. Raskaana oleville kerrotaan mielellään, usein ja toistuvasti, kuinka elämästä tulee käytännössä ihan kamalaa, ja kuinka nyt kannattaa nukkua, koska kohta ei enää voi. Tai sitten hymistellään ja maalaillaan jotakin häkellyttävää kuvaa pesuainemainosmaisesta ydinperheonnesta, joka ei tunnu yhtään sen vähemmän kuumottavalta ja vieraannuttavalta. Ollaan jälleen, tässäkin asiassa, ihmeellisten myyttien sekamelskassa, josta on hankalaa ottaa tolkkua. On reteitä ja rempseitä mutsityyppejä, on kipulääkekriitikoita ja kantoliinoja, on kopisevia korkoja ja yli tonnin lastenvaunuja, on Ompeluseuran dynaamisuutta uhkuvia keskusteluita äitiyden ja uran yhdistämisestä sekä vauva.fi:n caps lock -raivareita vauvan viemisestä festareille. Niiden maailmaan joutuminen on lähinnä pelottavaa: kun mikään näistä ei tunnu omalta, pännii yhtä lailla uusien supernaisihanteiden naisille kasaamat lisäpaineet kuin kotiin vetäytyvän äitimyytin vaaliminen. Junamatkalla, kun ensimmäisessä pois viskaamassani kirjassa paasataan suolattomien soseiden keittelyn tärkeydestä ja toisessa sitten soseita lapsosilleen keittävien luomumammojen karmeasta nipoudesta ja karteltavuudesta – muka feministisesti – olen valmis ulvomaan, että hei haloo, ne on vittu soseita, ketä kiinnostaa kuka niitä keittää ja kuka ei. Mieluummin keskittyisin olemaan onnellinen ihan vain tällä hetkellä, tässä, kuin murehtisin siitä, millaisiin muotteihin yhteiskunta ilmeisesti on päättänyt äidit änkeä. Enhän tiedä vielä edes siitä, millainen tyyppi sieltä tulee, joten nytkö pitäisi sitten tehdä elämää suurempi identiteettikysymys jostakin soseiden keittämisestä?

Toinen ajatus on, että lapsen saaminen on monella tavalla ihan saatanan pelottava asia. Se tarkoittaa, että ihminen on peruuttamattomasti vastuussa uuden ihmisen tuomisesta tähän maailmaan, joka on kaikkea muuta kuin täydellinen paikka. Sen rinnalla moneen muuhun asiaan heittäytyminen tuntuu vähän vähemmän radikaalilta ratkaisulta. Tämä kirjoitus ei ole todellakaan puheenvuoro sen puolesta, että tehkää hei kaikki vauvoja, se tekee pikakelauksella ylimaallisen onnelliseksi ja valtiovarainministeriökin olisi tyytyväinen. Itse asiassa en ole ikinä ollut yhtä kauhuissani ajatuksesta, että joku joutuisi olemaan vasten tahtoaan raskaana tai synnyttämään lapsen. Olen joskus kuullut abortista sanottavan, että se on päätöksenä niin lopullinen ja peruuttamaton. Toki näin onkin, mutta niin on kyllä lapsen saaminenkin – ja sen päätöksen seuraukset eivät vaikuta enää vain omaan itseen. Silloin se tarkoittaa myös aivan jäätävän isoa vastuuta päätöksen ja sen seurausten kantamisesta. Paksuksi pamahtaminen käy siis todella huonosti onnellisuuden patenttiratkaisuksi. 

Lapsi ei ole mitään velkaa, lapsen vastuulla ei ole tehdä vanhempiaan onnellisiksi. Oman elämän Coelhoksi leimautumisen uhallakin väitän, että onnellisuus ja kaikki siihen sisältyvä tuntuu vielä vähän tärkeämmältä senkin takia: ei voi uhrautua ja odottaa siitä palkkiota, ei voi katkeroitua, ei voi asettaa syntymätöntä lasta velkaan jostakin, jonka jättää tekemättä. Ihan kaikkea ei välttämättä saa, mutta parhaani mukaan aion sumplia saadakseni kaiken oikeasti merkityksellisen. Ja sen tunnistamiseen aion yrittää jatkossa keskittyä enemmän, enkä vain kahmia kaikkea varmuuden vuoksi. 

Liikaa ei voi tällä hetkellä suunnitella, kun ei yhtään tiedä, millainen tyyppi sieltä on tulossa. Kauhujuttuja ja kiiltokuvia on yhtä turha keräillä tässä vaiheessa. Jos ne ovat toteutuakseen, ne toteutuvat joka tapauksessa. 

Ja vielä lopuksi haluaisin palata takaisin siihen, mikä tyytyväisyydestä tekee niin radikaalia. Siihen vastaa jälleen Siri Hustvedt paremmin kuin itse edes osaisin.

”Desire appears as a feeling, a flicker or a bomb in the body, but it’s always a hunger for something, and it always propels us somewhere else, toward the thing that is missing. Even when this motion takes place on the inner terrain of fantasy, it has a quickening effect on the daydreamer. The object of desire—whether it’s a good meal, a beautiful dress or car, another person, or something abstract, such as fame, learning, or happiness—exists outside of us and at a distance. Whatever it is, we don’t have it now. (…) I don’t know, but the object took on the shine of glamour, first for her, and then for the rest of us, because it wasn’t gained easily. It had to be fought for, always an augmenting factor in desire. Think of the troubadours. Think of Gatsby. Think of literature’s great, addled Knight Errant on Rocinante. A three-year-old’s desire infected four other family members who loved her because her wish became ours through intense identification, not unlike the sports fan’s hope that his team will win. Desire can be contagious. Indeed, the churning wheels of capitalism depend upon it.”