Oma huone

4.3.2018 Karla

#Uraoivallus: Entä jos en halua?

Olin pari vuotta sitten Helsinki Think Companyn järjestämässä tilaisuudessa Miten maailmaa muutetaan. Muutamia puhujia kuunnellessani tunsin tipahtaneeni kaninkoloon. Maailman muuttaminen tarkoitti paitsi maailmanparantamisen käytännön vinkkejä ja siihen tähtääviä urapolkuja, myös pöhinää, dynaamisuutta ja tekemisen meiningin hehkuttamista, joka saa aina oloni tuntumaan vähän orvolta. Muistan, kun yksi puhujista kuvaili pitchaus-kilpailua ja matkaa jonnekin start up -maailman mekkaan ja sanoi, että mä tiedän mitä sä ajattelet nyt; sä ajattelet, että susta ei oo siihen.

Ja ajattelin, että etkä tiedä. Ajattelin, että onko pakko, mä en todellakaan saatana halua. Jälkikäteen väitän, että se oli terveellisin #uraoivallus, jonka olin moneen vuoteen tehnyt.

Yksi nihkeimmistä luonteenpiirteistäni on verrata itseäni muihin. Olen harjoittanut tätä elämässäni sietämättömän monissa eri yhteyksissä: koulussa, lukiossa, yliopistossa, salilla, pukkarin peileillä meikatessa, terapeutin sohvalla ja kotibileiden pullonpyörityksissä. Olin siinä iässä, että tarkastelin ja arvostelin muita tyttöjä koko ajan, pidin päässäni kirjaa siitä, miten hävisin heille vertailussa. Emma Clinen yksinkertainen toteamus romaanissa Tytöt palauttaa mieleen, miten arkipäiväistä ja julmaa vertailu oli.

Vertailu on armotonta kaikille osapuolille. Sen taustalla on aina väistämättä ajatus, että maailma on rankattavissa jonkinlaiseen hierarkkiseen järjestykseen. Että voittajat ja häviäjät voidaan erottaa. Että toiset ovat lahjakkaita ja kauniita ja pystyviä, toiset eivät. Joka kerta, kun omassa päässään voittaa vertailun ja tuntee huonosti salattua huojennusta, tuomitsee toisen hävinneeksi.

Vaikka useimpien kiinnostus vertailla omaa ja toisten ulkonäköä tai vaikka kumppaneiden lukumäärää lopahtaa teini-iän jälkeen – ja en tiedä, ehkä joillakin ihmisillä tätä ei edes epävarmoimpina teinivuosina esiinny – vertailu harvoin lakkaa tyystin. Aina on jotakin, josta voi kilpailla. Ainakin heille, joilla on jatkuvasti ihan helvetin nälkä kokea ja tehdä kaikki ja jotka koettavat kahmia varmuuden vuoksi sen mitä saatavissa vain on, jotta eivät jäisi mistään enää paitsi. Joskus kuulee väitettävän, että kateutta voi tarkastella hyvänä kompassina siitä, millaisia asioita haluaa omaan elämään enemmän. En ole ihan vakuuttunut tästä teoriasta: ainakin itse olen tuntenut kateutta sellaisistakin elämänvalinnoista, joita en omalle kohdalleni osaa edes kuvitella. Vai onkohan se sittenkin jotakin muuta kuin kateutta? Pelonsekaista kunnioitusta? Seuraus hierarkkisesta käsityksestä, jossa ajatus ”tuohon en kyllä pystyisi” kirpaisee – vaikka ei todella edes haluaisi?

UCL:n Leading Women Society on yksi klassinen esimerkki tekemistäni virhearvioista, joiden ajatteleminen melkein naurattaa nykyisin. Kun lähdin vaihtoon, olin elänyt yhden elämäni hysteerisimmistä hype-vuosista. Se oli palkitsevaa ja samalla uuvuttavaa sähellystä, jossa jatkuvasti koetin venyä oman osaamiseni rajojen yli. Olin oppinut tunnistamaan omat epävarmuuteni ja uskoin kivenkovaan, että kannatti vastata kaikkeen kyllä, sanoi intuitioni aiheesta mitä tahansa. Halusin olla oman elämäni Elle Woods ja tykkäsin somevirrassa kaikista vastaan uivista viesteistä, joiden mukaan elämä alkaa vasta mukavuusalueen ulkopuolella. Tässä on kyllä edelleen pointti – jos ei koskaan olisi uskaltanut, olisin jäänyt uikuttamaan aika monien haluamieni asioiden perään. En varmaan olisi edes uskaltanut hakea vaihtoon, jos niikseen tulee, enkä ainakaan muuttaa ulkomaille yhdessä puolen vuoden tuntemisen jälkeen, en tehdä kammoamaani TOEFL:n kielitestiä, en hakea milloin minnekin ja opetella kehumaan itseäni työhakemuksissa.

Silti nykyisin niskakarvani nousevat pystyyn, kun joku kehottaa huijarisyndroomasta kärsiviä vastaamaan kaikkeen myöntävästi vasten omia epäilyjä. Pidemmän päälle se on ihan paska vinkki ja yksi huonoimmista mahdollisista tavoista elää elämää tai tehdä työtä. Huijarisyndrooma voi tehdä vaikeaksi erottaa omaa osaamista, mutta intuition vastainen toiminta johtaa tilanteisiin, joissa rikkoo ja repii itseään pyrkiessään täysin älyttömiin tavoitteisiin – eikä niillä tavoitteilla välttämättä ole mitään tekemistä omien unelmien kanssa.

Joissakin tilanteissa kannattaa vastata myöntävästi, vaikka pelottaa. Toisissa tilanteissa kannattaa ilmaista rehellisesti ehdotuksen tekijälle ääneen omat epäilynsä ja sanoa, että jos tästä huolimatta tarjous on voimassa, todellakin kiinnostaa. Joissakin tilanteissa sitä intuitiota kannattaa kuunnella ja sanoa kiitos, mutta ei kiitos.

(Tähän väliin haluan todeta, että on myös ihan huttua väittää, että töiden tekeminen olisi vain omien unelmien kuuntelemista ja ihmeellisiä bosslady-polkuja, kuten välillä blogosfäärissä vaikuttaa. Aina välillä on pakko vastata myöntävästi, koska vaihtoehtoja ei ole, tai laskujen ja vuokran maksaminen kiinnostelee enemmän kuin loputtomista intohimon liekeistä puhuminen ja yleinen pöhinä.)

Liityin UCL Leading Women Societyyn siksi, että halusin uskoa pystyväni ihan mihin tahansa. Tuntui jotenkin feministiseltä velvollisuudelta olla osaava, pystyvä ja itsevarma. Viis siitä, että kyseisen Societyn sähköpostiviestitkin tuntuivat nostattavan stressitasoja ja herättivät ahdistusta; jopa pikkujoulukutsun yhteydessä muistettiin mainita, että illallinen on oiva tilaisuus VERKOSTOITUA ja luoda kontakteja ALAN HUIPPUJEN kanssa. Tapa katsoa maailmaa ja puhua siitä tuntuivat väsyttäviltä ja kapitalistisilta. Ihan kuin ainut tapa olla oman elämänsä bosslady olisi minglailla Lontoossa konsulttifirmojen pomojen kanssa pikkumusta päällä, toisessa kädessä cocktail ja toisessa käyntikorttipino.

Tarkoitukseni ei ole pilkata ihmisiä, jotka haluavat tehdä juuri niin. Mutta pikkumustassa minglaileminen ei saakeli soikoon ole kenenkään velvollisuus, eikä ainakaan feministinen sellainen. Ylipäänsä tietynlaisen pystyvyyden vaatiminen ja esittäminen feministisenä hiertää pahasti. Societyn tilaisuuksissa käyminen olisi voinut olla hyvä idea, jos oma unelma on edetä sellaisella alalla, jonka edustajia kutsuttiin Societyn tilaisuuksiin. Itse en ikinä tainnut lopulta mennä yhteenkään tilaisuuteen, koska jo niiden kutsujen lukeminen ahdisti. En oikeastaan kadu. Luulen, että omien urahaaveideni kannalta oli ehdottomasti hedelmällisempää kyhjöttää yliopiston kirjastossa edessä valtavan kirjakasan kanssa ja sulloa päähäni Venäjän ja Ukrainan politiikkaa ja kerätä rohkeutta siihen, että uskaltaisin avata suuni edes seminaareissa. Merkittävämpää ”verkostoitumista” – käsite, jota vierastan edelleen – oli se, että uskaltauduin pyytämään haastattelua fanittamaltani tutkijalta huolimatta siitä, että änkkäsin kahvilapöydässä kauhusta kankeana. Jätin käyttämättä tilaisuuksia, jotka olisi varmasti kannattanut käyttää. Mutta tein sen minkä silloin pystyin ja jaksoin.

Kun kirjoitin työhakemuksia, aloin pikku hiljaa rekisteröidä, kuinka väsyttävää oli hakea niihin paikkoihin, jotka eivät lainkaan kiinnostaneet tai edes vastanneet omaa osaamista. Kun vihdoin hain niitä paikkoja, joihin oikeasti halusin, tajusin myös itse sopivani kuvauksiin paremmin. Ja ylläri ylläri, sain paremmin haastattelukutsuja. En tiedä, kuinka kauan olisin jaksanut koettaa vääntää itseäni muottiin, joka tuntui alun alkaenkin vieraalta. Helvetillisen hakurumban jälkeen valitsin kahden harjoittelupaikan välillä. Toinen olisi tarkoittanut kansainvälistä kokemusta ja pukukoodia. Valitsin sen toisen. Se on valinta, jonka tekemisestä olen ollut aivan uskomattoman kiitollinen itselleni myöhemmin. Työskentelen edelleen samassa paikassa, johon harjoittelijana lähdin. Tehtäväni ovat vaihtuneet sen jälkeen useampaan kertaan ja koko ajan teen enemmän sitä, mitä haluankin tehdä.

En vieläkään rakasta minglailua tai verkostoitumista. Nykyään yritän kuitenkin yhä enemmän suhtautua siihen tutustumisena ja keskusteluina ihmisten kanssa, jotka tekevät kiinnostavia juttuja. Jotkut niistä asioista, joita haluan tehdä, herättävät vieläkin epämukavuuden tunteita. Silti olen oppinut vähän paremmin tunnistamaan tilanteet, joissa intuition kannattaa käskeä tukkia turpansa ja milloin sitä todella kannattaa kuunnella. Väitän, että tästä syystä elämä tuntuu enemmän omalta kuin silloin, kun koetin varmuuden vuoksi haalia kaiken, mitä haalittavissa oli.

Viime viikkoina olen ilahtunut aamuisin erityisesti yhdestä tuparikortista, jossa naurava Tove Jansson ui mökin edustalla. Jostakin syystä tähän kuvaan kiteytyy tällä hetkellä se, millaisia asioita haluan enemmän elämääni. Kun näen sen joka päivä aamiaispöydässä, muistan sen vähän paremmin.

Ai niin. Ja se Helsinki Think Companyn tapahtuma, ei se hukkaan mennyt muutenkaan. Parhaiten muistan tilaisuudesta Frank Martelan puheenvuoron. Martelan pääviesti oli suurin piirtein sama kuin HS:n kolumnissa Onnellisuus on huono päämäärä elämälle – pakkomielteinen onnellisuuden tavoittelu voi olla vahingollista (HS 25.1.2018). Se ei tuntunut vieraalta, vaan äärimmäisen samaistuttavalta. Nykyisen onnellisuushypen keskellä on helppoa hairahtua tekemään onnellisuudestakin eri osatavoitteisiin jakautuva projekti, joka lopulta vain korostaa tyhjyyden ja riittämättömyyden tunnetta. Siksi myös naurava Tove Jansson aamiaispöydässä olisi joskus saattanut enemmän ahdistaa kuin ilahduttaa. Onnellisuuden jahtaamisen vaihtoehdoksi Martela tarjosi mielekkyyttä. Ei jatkuvaa onnea, vaan pyrkimystä tehdä niitä asioita, joissa kokee olevan jotakin järkeä. Että ne tuntuvat tärkeiltä tai mielekkäiltä. Kuten Hesarissa Martela ilmaisee: ”Heittäydy hetkeen, etsi tapoja toteuttaa itseäsi, tee itsestäsi merkityksellinen toisille ihmisille”.

Lisääntynyt valo, Tove Jansson, ihmissuhteet, työhommelit vai sittenkin vain raskaudesta johtuvat hormonihuurut – en tiedä enkä oikeastaan välitä, mutta viime viikkojen perusteella tuntuu, että oikeaan suuntaan ollaan menossa.

Hyvinvointi Mieli Työ Ajattelin tänään

16.2.2018 Karla

Nielaisemani rantapallo ja perhevapaauudistus

Jo jonkin aikaa olen halunnut avata sanaisan arkkuni aiheesta perhevapaauudistus. Kuten kaikki varmasti tähän mennessä tietävätkin jo, hallitus ilmoitti perhevapaauudistuksen kaatumisesta tällä viikolla. Kenellekään ei ehkä tullut yllätyksenä, että syyttävää sormea osoitettiin kustannusten suuntaan. Ilmeisesti tulee halvemmaksi maksaa naisille siitä, että he pysyvät kotona, kun miettiä systeemiä, joka mahdollistaisi nykyistä paremmin vanhemmuuden tasa-arvoisen jakamisen.

Olen kuitenkin ollut monissa pöydissä harvinaisen hiljaa, kun aiheesta on keskusteltu. Ai miksi? No. Perhevapaauudistus on kyllä kiinnostanut jo pidempään siksi, että se on tärkeä yhteiskunnallinen kysymys, joka koskettaa sukupuolta, työelämää, yhdenvertaisuutta, vanhemmuutta ja sitä, millaista on olla nuori nainen. Tällä hetkellä se kiinnostaa lisäksi myös sen takia, että satun odottamaan lasta.

Shokkiarvo! Ylläri! Klikkiotsikko! No, ehkä joillekin. Uutisella ei taida hirveästi olla shokkiarvoa niille ihmisille, joita näen päivittäin tai edes viikoittain, koska yhdessä yössä ilmestynyttä vatsaani tuskin selitetään ihan muutamalla laskiaispullalla. Kyseessä ei ole ollut salaisuus, vaan viime viikkoina olen kertonut, kun olen ihmisiä tavannut kasvokkain, aihe on noussut luontevasti esiin tai se on tuntunut erityisen tärkeältä kertoa. Alussa siinä oli ihan tarpeeksi sulateltavaa ja pohdittavaa itselläkin, enkä kauheasti arvostanut tilanteita, joissa se nostettiin esiin omaa aloitetta odottamatta. Nyt se on jo ihan suotavaa ja ymmärrettävää – jos joku seurueessa näyttää siltä, että on nielaissut rantapallon, on hetki hetkeltä hankalampaa esittää, ettei kukaan huomaa mitään. Olen ollut kauhuissani, levoton, levollinen, epävarma, todella huonovointinen, innoissani, malttamaton ja äärimmäisen onnellinen. Tästä kaikesta tulen aivan takuulla kirjoittamaan vielä lisää.

Nyt kuitenkin haluan avautua niistä perhevapaista, joista olen pakahtuakseni halunnut päästä raivoamaan: ai jumalauta.

Perhevapaiden uudistamisesta on puhuttu jo pitkään, ja olen aina ollut ehdottoman messissä ajatuksessa, että ne kaipaavat kipeästi uudistamista. Eniten olen fanittanut ajatusta 6+6+6-mallista (ks. lisää tietoa esim. täältä). Epäilen silti, etten ole ikinä yhtä konkreettisesti joutunut vastakkain ajatuksen kanssa: ai näinks tää tosiaan menee. Ja heti seuraavana: miten se voi olla näin?

Kerrataanpa. Äitiysvapaa kestää 105 arkipäivää. Vanhempainvapaa kestää 158 arkipäivää. Isyysvapaa kestää 54 arkipäivää. Vanhempainvapaalle voi jäädä kumpi tahansa vanhemmista (jos syntyvällä lapsella siis on kaksi vanhempaa), mutta vuonna 2014 sitä käytti 1-3 prosenttia isistä. Viimeisimmistä luvuista en tiedä – toivottavasti prosentti on kolmessa vuodessa noussut edes hieman. Feministisestä kuplasta käsin tulee faktoja tarkasteltaessa helposti mieleen ihmetellä, mitä helvettiä täällä tapahtuu, ja mitä ihmettä vapaita suunnitellessa on oikein ajateltu.

On toki tyhmää leikkiä tietämätöntä. On ihan ymmärrettäviä historiallisia syitä siihen, miksi perhevapaajärjestelmä on rakentunut tällä tavoin. Yksi iso syy äitien pidempään vapaaseen on tietysti raskaus ja synnytys. Kuten kirjoitin viimeksi, en ehkä itse näkisi feminismin riemuvoittona tai tavoitteena sitä, että töihin tulisi palata viikon sisällä synnytyksestä. En tietenkään ole kokenut kyseistä proseduuria, mutta olen antanut kertoa itselleni, että kyseessä voi olla 1) fyysisesti melko raskas tapaus 2) melko iso elämänmuutos. Lisäksi olen ihan valmis uskomaan, että vanhempien ja sen uuden ihmisen tutustumiseen ja totutteluun kannattaa varata tovi ihan kaikkien osapuolten takia. Yhteiskunnalla ei voi olla niin hiton kiire, että siihen ei voisi yhtään vapaata varata. Ja jos on, se on siinä tilanteessa pikemminkin yhteiskunta, jonka kannattaa katsoa peiliin.

Mutta miksi ihmeessä ajan varaaminen isyyteen olisi jotenkin valinnaisempaa tai vähemmän olennaista? Tai miten muuten perhevapaiden lähettämän viestin voisi ymmärtää?

Jos jäisin äitiysvapaalle 18.6.2018, se kestäisi 18.10.2018 asti (105 arkipäivää). Vanhempainrahakausi kestäisi 19.10.2018-29.4.2019 (158 arkipäivää). Nämä sain laskettua kätevästi Kelan laskurilla, samoin kuin päivärahojen määrän. Isyysvapaan pituudesta päivämäärinä en oikeastaan osaa kertoa teille mitään sen tarkempaa, koska tähän en löytänyt minkäänlaista olemassaolevaa laskuria. Toivon tosiaan, että joku tulee ivallisesti ilkkumaan, linkkaamaan laskurin ja ihmettelee, miten en dorkuuksissani sitä löytänyt. Se on nimittäin parempi vaihtoehto kuin mahdollisuus, että ajatus 54 arkipäivää isyysvapaata pitävästä isästä on niin outo, ettei kellekään tullut mieleen tehdä isille kätevää laskuria sitä varten.

Vaikka olisin poikaystäväni kanssa samassa tilanteessa työmarkkinoilla, vakituisessa työsuhteessa ja saman työehtosopimuksen piirissä, emme olisi yhdenvertaisessa asemassa tässä asiassa. ”Äitiysvapaan ajalta suoritetaan kolmen kuukauden ajalta toimihenkilön saaman päivä- rahan ja palkan välinen erotus. Ylemmällä toimihenkilöllä on oikeus 6 arkipäivän mittaiseen palkalliseen isyysvapaaseen”. On hankala keksiä, miten tällä ei olisi ohjaavaa vaikutusta. Otsasuoneni onkin alkanut pullistua aika hälyyttävästi viime aikoina joka kerta, kun olen kuullut jonkun käyttävän sanaparia ”perheiden valinnanvapaus”. Mitä ihmeen vapautta on, että koko järjestelmä on rakennettu tukemaan ajatusta isyyden kevyemmästä roolista ja äitien oikeudesta ja velvollisuudesta vastata ensisijaisesti lapsen hoidosta?

Tämä ei kuitenkaan koske meitä, sillä olemme jälleen yksi esimerkki heteropariskunnasta, jolla on toisistaan jokseenkin poikkeavat urapolut. Väittäisin, että sukupuolella saattanee olla vaikutusta myös tähän asiaan. Tietysti tilanteeseen vaikuttaa, että poikaystäväni on valmistunut aikaisemmin ja ehtinyt näin ollen myös olla työelämässä pidempään; tilanteeseen vaikuttavat hyvin erilaiset alat ja käytännöt, sekä työn luonne, ja tekemäni valinnat. Työskentelen sellaisissa tehtävissä, joita ei tässä uravaiheessa ole käytännössä mahdollista tehdä vakituisessa työsuhteessa, oli sukupuoli mikä hyvänsä. Se ei kuitenkaan poista sukupuolta yhtälöstä täysin. Suomessa on edelleen kaikista Pohjoismaista eriytyneimmät työmarkkinat. En tämän postauksen puitteissa kykene edes menemään niin varhaisiin asioihin kuin alavalintojen sukupuolittuneisuuteen ja kasvatukseen, mutta siellä nekin ovat taustalla, osana kontekstia.

Työmarkkinoihin ja sukupuoleen liittyy myös osittain itseään ruokkiva kierre. Nuoret naiset vakituisissa työsuhteissa tai edes pidemmissä määräaikaisuuksissa nähdään yhä joissakin paikoissa taloudellisina riskeinä, koska, erään kauniisti ilmaistun ajatuksen muodossa: sitä tehdään sitten lapset työnantajan piikkiin. Olen myös lukenut viime aikoina suu auki keskusteluja, joissa kommentoijat esittävät mielipiteitä, miten lasta edes ajatuksen tasolla suunnittelevat naiset eivät saisi hakea edes vakituista työpaikkaa, koska pilaavat meidän tunnollistenkin naisten maineen. En sitten kysynyt, pitäisikö suunnittelemattomatkin tapaukset varmuuden vuoksi abortoida, ettei kenenkään maine kärsi.

Suomessa naiset siis jäävät kaikkia muita Pohjoismaita useammin kotiin hoitamaan lapsia (Suomen Kuvalehden juttu on vanha, mutta kuvaa osuvasti ongelmaa). Suomessa on hyvin eriytyneet työmarkkinat. Naisten työmarkkina-asema on tilastollisesti huomattavasti heikompi kuin miesten. Sattumaako? Ei.

Yhtenä argumenttina perhevapaiden koskematta jättämisen puolesta esitettiin, ettei sovi heikentää lapsiperheiden asemaa – siis laskea kotihoidontukea tilanteessa, jossa se leikkaisi naisen tuloja, ja kiintiöidä heteroperheessä pidettäviä perhevapaita isän ja äidin kesken. Naisella ei välttämättä ole työpaikkaa, johon perhevapailta palata. Tämä on sinänsä ihan totta, enkä toivo ongelmaa väheksyttävän. Näin pari kommenttia, joissa ongelma kuitattiin vähän niin kuin dissaamalla näitä naisia puolihuolettomasti ja heidän jarruttavaa rooliaan uudistuksessa. Teki mieli vilauttaa keskaria. Olen ihan samaa mieltä, että perhevapaiden uudistamista tarvittaisiin kipeästi. Satun olemaan kuitenkin myös korkeasti koulutettu pätkätyöläinen ja nainen, jolla ei ole hajuakaan, miten töihin takaisin palaaminen tulee käytännössä sujumaan perhevapaiden jälkeen.

Olisin toivonut kiintiöitä, koska en usko tilanteen muuttuvan toivomalla. Meidän tilanteemme on sellainen, että tavoitteena on pitää perhevapaita mahdollisimman tasaisesti ja vaihtaa vuoroa siinä joulun jälkeen. Ja rehellisyyden nimissä: itse tässä vaiheessa ajattelen, että voisin viihtyäkin kotona vielä kevään. En siis ainakaan etukäteen hingu vaihtoa kuuden kuukauden jälkeen. Etukäteen fiiliksistä on vaikea sanoa mitään. En kuitenkaan ole vielä keksinyt yhtään argumenttia, miksi olisin yhtään sen vähemmän velvollinen ja oikeutettu käymään töissä – tai yhtään sen enemmän velvollinen tai oikeutettu olemaan kotona lapsen kanssa kuin sen toinen vanhempi. Pidemmällä tähtäimellä toivon tilannetta, jossa molemmat aikuiset perheessä ymmärtävät toistensa arkea yhä, molemmilla on yhtä lailla tietoa ja vastuuta lapsen hoitamisesta, molemmat nauttivat yhä työstään, eivätkä todellisuudet eriydy aivan valtavan erilaisiksi. Yli vuoden päähän en osaa vielä edes ajatella. En ole koskaan ollut kenenkään vanhempi, eikä minulla ole vielä aavistustakaan, mitä teemme perhevapaiden päätyttyä. Lisäksi on tietysti mahdollista, että nytkin tehdyt suunnitelmat muuttuvat, jos jotakin yllättävää tapahtuu.

Lähtökohtaisena toiveena tilanteessa kuitenkin olisi, että perhevapaat olisi mahdollista ja mielekästä jakaa molempien vanhempien kesken (jos saisin toivoa kuuta taivaalta, toivoisin kyllä saman tien 6+6+6-mallia tai vaikka perustuloa). On kuitenkin olemassa myös mahdollisuus, että erilaiset työtilanteet vaikuttavat myös tähän suuntaan: jos kotona asuu kaksi vanhempaa, joista toinen on pätkätyöläinen ja toinen vakituisessa työsuhteessa, voi vapaiden jakaminen olla käytännössä hankalampaa. Ei voi olla tilannetta, että toinen on työttömänä ja toinen perhevapailla. Pätkätyöläisyys ei kosketa mitään pientä marginaaliryhmää, vaan on ihan valtava, kasvava ilmiö. Se ei tarkoita, että kiintiöt pitäisi jättää tekemättä, vaan sitä, että ongelmaa on syytä hoitaa usemmasta päästä samaan aikaan. Esimerkiksi perhevapaiden kustannusten jakamisesta on oltu viime aikoina kummallisen hiljaa. Toivon, että olen missannut tämänkin asian ja voin syyttää iloisesti siitä vaikka raskaushormonihuuruja ja työkiireitä, mikä nyt vain parhaiten sattuu tilanteeseen sopimaan.

En usko, että pelkät kiintiöt muuttavat maailmaa hetkessä. Haluaisinkin kuulla lisää puheenvuoroja siitä, mitä niiden lisäksi tapahtuu. En vieläkään täysin saa kallooni, miksi kustannukset vakituisen ihmisen perhevapaasta jäävät yksittäisen ihmisen työnantajan maksettavaksi, eikä niitä voida jakaa yhteisvastuullisesti eri alojen kesken. Niin kauan kuin perhevapaita käyttävät lähinnä naiset, naisvaltaiset alat ovat ainoita, joille kerääntyy kustannuksia ihmisten lisääntymisestä. Kuitenkaan enemmistö ihmisistä ei hankkiudu yksinään raskaaksi. Jotkut toki, mutta se muuta kokonaiskuvaa. Mitkä hiton synnytystalkoot ne ovat, joissa vauvojen perään kyllä huudellaan, mutta vastuu kasautuu tavalla tai toisella vain naisille? Niin kauan kuin naiset käyttävät valtaosan perhevapaista, nuori nainen vakituisessa työsuhteessa on aina potentiaalinen riski. Se vaikuttaa suoraan siihen, millaista monilla aloilla on hakea töitä nuorena naisena, halusi lapsia tai ei. Voiko vakituista työpaikkaa tai kiinnostavia määräaikaisuuksia käytännössä edes hakea, jos mielessä on käynyt lasten hankkiminen? Tai jos raskaus on niin alussa, ettei sen onnistumisesta ole mitään takeita? Periaatteellisella tasolla on helppo vastata kysymykseen myöntävästi. Käytännössä kysymys on hieman toisenlainen, ainakin, jos takaraivossa kolkuttelevat nettipalstojen puuskuttavat tunnollisten naisten maineen pilaamisesta. Missä työtilanteessa ja uravaiheessa naisella on pokkaa pamahtaa paksuksi?

Ja vielä: jos naisella, joka tulee raskaaksi, ei ole vakituista työpaikkaa, lienee järkevää olettaa hänen pitävän perhevapaita enemmän kuin hänen miehensä, jolla hyvinkin vakituinen työpaikka saattaa olla. Kotona olemisen aikana ura tuskin edistyy. Totta helvetissä se vaikuttaa myös tulevaisuudessa. Miten se voisi olla vaikuttamatta? Siis ihan käytännössä. Jos on kaksi ihmistä, joista toinen viettää vuoden tai kaksi kotona lasta hoitamassa ja toinen, joka sillä aikaa oppii lisää, kartuttaa julkaisuluetteloa ja kokemuksia, tutustuu uusiin ihmisiin, kirjoittaa väikkäriä, mitä ikinä alasta riippuen nyt tehdäänkään – niin totta kai sen jälkimmäisen CV harppaa vuoden, pari, sen ensimmäisen edelle. Vaikka kuinka maailmasta toivoisi toisenlaista, kotona lapsen kanssa vietetyt vuodet eivät taivu työkokemukseksi. Siinä voi oppia yhtä lailla elämän kannalta tärkeitä asioita tai kokea jotakin merkittävää, mutta CV:ssä tai työelämässä mitattuna sillä ei voi olla samanlaista painoarvoa kuin tehdyillä töillä. Vai voiko? Ja onko se feministinen kysymys? Millaista painoarvoa kotona tehdyllä hoivatyöllä voi tai pitäisi edes olla? Tästä aiheesta ihan aidosti haluaisin kuulla enemmän näkemyksiä.

Olen Anna Kontulan kanssa samaa mieltä, että perhevapaiden suunnitteleminen mielikuvitusvanhemmille eli kahdelle, vakituisessa työsuhteessa olevalle aikuiselle ei aina vastaa todellisuutta. Todellisuus kuitenkin tapahtuu juuri niiden samaisten rakenteiden ehdoilla, niiden ohjaamalla tavalla. En halua perhevapaita, jotka vahvistavat kahden vanhemman heteroperheessä urapolkujen erilaistumista, ylläpitävät työmarkkinoiden eriytyneisyyttä ja pitävät jatkossakin huolta siitä, että naiset jäävät kotiin ja miehet tekevät uraa. Mikään ei koskaan muutu, jos mitään ei uskalleta muuttaa. Lyhyellä tähtäimellä saatan siis toimia omaa taloudellista intressiäni vastaan, mutta silti: yrittäkää nyt saada se perhevapaauudistus aikaiseksi. Täällä odotellaan jo.

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Uutiset ja yhteiskunta