Paluu

Ei ole tullut hetkeen kirjoitettua. Ensin oli finalsit ja hullut päivät kirjastolla. Päässäni sommittelin jo merkintää niistäkin, mutta iltaisin oli liian väsynyt tekemään muuta kuin kaatumaan sänkyyn. Sitten kun finalsit olivat ohi, odotin, että nyt olisi enemmän aikaa ja rauhaa, ja että siinä samalla tulisi enemmän kirjoitettua. Toisin kävi. Sain hirveitä uutisia Suomesta, pari viimeistä päivää meni Lontoossa melkoisessa sumussa.

Menetin yhden elämäni rakkaimmista ihmisistä. Ilman sitä ystävyyttä en olisi kasvanut tällaiseksi ihmiseksi. Ennen sitä vietin aikaa enemmän kirjojen kuin ihmisten kanssa, ja unelmoin seikkailuista. Vasta sen hullun ja ihanan ja ihastumista muistuttavan kesän jälkeen kaikki muuttui, vuonna 2004, ja ensimmäistä kertaa mulla oli ystävä, jolle saattoi koska tahansa soittaa, joka kuunteli aina, joka vielä vuosienkin ja monien muutosten myötä aina tajusi. Vaikka me ajateltiin monesta asiasta eri tavalla ja muututtiin vuosien myötä, meillä oli ne jutut ja traditiot ja yhteisymmärrys, joka ei ikinä kadonnut.

Ei surua kerralla voi käsittää. Lontoosta lähdettiin Brightoniin, vaikka olin aluksi perua koko reissun. Oli oikea päätös, että en perunut. Brightonissa oli meri, ja aallot, jotka hipoivat kolmea neljää metriä, ne kuulostivat lyövät ihan hotellin juurelle, edes liikennettä ei kuullut niiden alta. Lähes 30 metriä tuulta sekunnissa. Nukahdin myrskyn ääniin, kävin kylvyssä, ja nukuin kokonaiset yöunet. Käytiin katsomassa Seven Sistersin valkoisia rantajyrkänteitä, kun ilma oli parempi, ja katsottiin Jurassic Parkin jatko-osaa illalla sängyssä ennen nukahtamista.

Suomeen palaaminen on ristiriitaista, helpottavaa ja ahdistavaa samaan aikaan. Mutta yhtään kauempaa en olisi halunnut olla poissa, en tällä kertaa. Täällä on ihmisiä, joita rakastaa, eikä se ikinä voi olla itsestäänselvyys.

Tällä hetkellä olen vielä Tuusulassa. Istun täällä dataamassa ja kuuntelen Mirel Wagneria, tuntuu siltä, että olisin kummallisessa unessa. Mutta tänään  myöhemmin lähden vielä Helsinkiin ja äidin luo. Soitella saa, seuraaville päiville tai edes viikoille mulla ei ole olemassa selkeää suunnitelmaa – ainoastaan se, että näen niitä ihmisiä, joita en ole liian pitkään aikaan nähnyt.