Parasta just nyt: Hackney Wick

Tänään olen diagnosoinut itseltäni snadin koti-ikävän. Välillä on ikävä kavereita ja Kumpulan aamuja, Hesarin hakemista paljain jaloin postiluukusta,  ja sitä, että kahvia voi marssia keittämään vaikka alasti, jos siltä tuntuu. On ikävä Kalasataman läpi pyöräilemistä ja Töölön kiskakahvilaa, josta saa lattea kahdella eurolla. On ikävä merta, Hakaniemen hallia, ruisleipää, keittiönpöytää, yksityisyyttä ja sitä, että oven saa välillä kiinni.

Eilen oli auringonpimennys, Lontoossa oli sankka harmaus. Kuten viinilasillisilla seminaarien jälkeen todettiin: ei ees fifty shades of grey, vaan ainoastaan yksi.

Vuokrattiin pyörät, mutta autoteillä ilman kypärää pyöräileminen ei kyllä tuntunut ihan omalta jutulta. Oon nössö, haluan pyöräteitä ja kypärän, ja kaksikerroksisen bussin vierellä ajaminen nostaa pari kylmää hikipisaraa otsalle.

Vastapainoksi aloin muistella viime viikonloppua. Silloinkin heräsin lauantaiaamuna vähän nuhjuisena Brixtonin kotibileiden jälkeen, mutta nousin nopeammin ylös. Käveltiin Hackney Wickiin Leaa pitkin, ja vaikka oli hiton kylmä, Lontoo näytti kauniilta ja keväiseltä. Hackney Wick on niitä kulmia, joista veikkaan seuraavaa Dalstonia – studioita ja katutaidetta, isoja varastohalleja. Veneitä, joissa asutaan ja kasvatetaan narsisseja katolla. Keskellä ei-mitään olevia baareja ja kahviloita terasseineen ja hyvää pitsaa. Veikkaus ei ole erityisen riski: merkit ovat jo ihan selvästi todettavissa. Vielä Hackney Wickissä kuitenkin on sellaista rosoa ja persoonallisuutta, mikä esimerkiksi Shoreditchistä on jo osittain kadonnut. (Luin äskeisen lauseen ääneen Jaakolle: vastauksena oli räkäinen nauru. Äärimmäinen Lontoo-klisee tämäkin, mutta kun se on totta!)

Lea Riveria pitkin puhdistaa päätä ja mieltä, ja White Buildingin Craten pitsa on jopa Sodoon nähden kilpailukelpoista. Sanoisin, että Sodo ei vielä menetä kruunuaan Lontoon parhaana pitsapaikkana, mutta jos kaipaa vähän isompia tiloja ja eläväisempää tunnelmaa, Crate on hyvä vaihtoehto. Samoissa tiloissa toimii pari studiota ja järjestetään erilaisia workshoppeja. Terassilla oli vielä snadisti liian kylmä värjötellä trenssissä, mutta talon tarjoama punaviinilasillinen – korvauksena pitsojen myöhästymisestä – lämmitti.

Aika usein aloitan lauseeni: ”parasta Lontoossa..”. Tähän mennessä olen nimennyt muun muassa kirkkaat päivät, ruokatarjonnan, pikkukaupat, kaupungin loputtomuuden, ilmaiset museot, UCL:n tarjoamat mahdollisuudet, keikat, Guardianin ja noin sata muuta asiaa. Toisin sanoen, superlatiivien käyttäminen on aina vähän hankalaa. Mutta tänään jos kysyttäisiin, sanoisin, että parasta Lontoossa just nyt saattaa olla Hackney Wick. Jos näille kulmille sattuu, kehotan kokeilemaan.

Kuvassa inhorealistinen totuus pariskunnan käyttäytymisestä lounaalla.