Pinkistä ja politiikasta
Niin, siitä pinkistä. Tai politiikasta. Tai ehkä vähän molemmista.
Valentine’s Dayn tienoilla kaikki Lontoon kaupat tuntuivat tursuavan pinkkiä ja romantiikkaa. Sivumennen sanoen: tässä asiassa tykkään Suomen traditiosta: on aika kivaa, että on ystävänpäivä, jonka pointti on kirjaimellisesti juhlia ystäviä, ihan noin määrittelemättä, onko kyseessä romanttinen suhde vai ei. Ei sillä, että mulla olisi henkilökohtaisesti mitään söpösteleviä juttuja tai suklaarasioita vastaan. Jostakin syystä nyt joka puolelta hyökkäävä vaaleanpunainen unelma kuitenkin pisti miettimään. Samaan saumaan kun iski Labourin pinkki bussi, jonka julkilausuttu tavoite oli hakea yhteyttä naisäänestäjiin.
Tällaiset asiat – muun muassa – ovat sellaisia, joiden takia mulla on tapana korottaa ääntä aamiaispöydässä lehteä lukiessa. Naisena, joka omistaa pinkkiä huulikiiltoa, valitsee saman sävyisen kansion tärkeille papereille, säilyttää Victoria’s Secretin kasseja ja rakastaa Elle Woodsia, olisi ehkä oletusarvoista myös kuitata Labourin pinkki bussi olankohautuksella. Mutta näiden asioiden välillä on aika iso olennainen ero. Naisten käsitteleminen yksittäisenä ryhmänä, jolla on jonkinlainen yhteinen mielipide (ja luontainen rakkaus pinkkiin, ilmeisesti) on äärimmäisen turhauttavaa. Jotenkin luulisi, että vuonna 2015 ei tarvitsisi erikseen tehdä selväksi, että vaaleissa kukaan tuskin haluaa tulla kohdelluksi ensisijaisesti naisäänestäjänä – kyllä se äänestäjänä kohteleminen ihan riittää..
Ilmiö ei rajoitu pelkkään politiikkaan. Suhteellisen usein törmää oletukseen, että naisilla sattuu nyt vain olemaan jotakin yhteistä toistensa kanssa, ihan vain olemalla naisia. Että sukupuolen perusteella on jotenkin relevanttia odottaa jotakin. Enkä nyt puhu mistään törkeän sovinistista herjoista, vaan ihan hyväntahtoisen oloisista yleistyksistä, jotka pulpahtavat esiin lähes jokaisessa televisiosarjassa, vitseissä, Facebookin newsfeedissä, uutisissa ja akateemisessa tutkimuksessa. Tai kommenteista, jotka ovat kai tarkoitettu edistyksellisiksi: uskon, että naiset ovat parempia johtajia.
No, edistykselliseltä se ei ainakaan tunnu. Se on ihan samalla tavalla ärsyttävää ja ennakkoluuloihin perustuvaa, kuin väittää, että naiset ovat huonompia suunnistamaan tai miehet ovat toheloita keittiössä. Usein naiset osallistuvat tähän itse aktiivisesti: feminiinisyyspisteiden testaaminen erilaisissa testeissä tai mitäs me tytöt -diskurssi herättävät halun repiä hiuksia (omiani, yleensä). Ja siis ihan samalla tavalla näitä yleistyksiä heitetään koskien miehiä – paitsi ehkä siinä mielessä, että miesäänestäjää harvemmin lähestytään miehenä.. Sen sijaan miehet ovat toheloita keittiössä, miehet haluavat aina seksiä (naiset aika usein ilmeisesti eivät, ellei kyse ole Cosmopolitanista tai Sinkkuelämästä) ja miehet ovat jollakin tapaa vähän yksinkertaisia. Ylipäänsä: meillä on kaksi kategoriaa, miehet ja naiset, ja näitä kategorioita on jollakin tapaa mielekästä käsitellä yhtenäisinä ryhminä. Puhumattakaan siitä, miten tarpeettomana koko kaksijakoisuus näyttäytyy, näiden kategorioiden ehdottomuus on häkellyttävä.
Tässä kontekstissa Labourin pinkki bussi ei siis ole yllättävä. Mutta olisi ehkä kannattanut miettiä kaksi kertaa.
Ja ei, siinä ei ole mitään vikaa jos tosissaan haluaa asioita, joita joku voisi luonnehtia stereotyyppisesti. Kuka tahansa on valmis valitsemaan ihan mitä tahansa. Turhauttavaa on myös se, jos korkkarit ja huulipuna tuomitaan yksioikoisesti niin sä oot nyt vissiin patriarkaatin uhri. Ensiksikin, kukaan ei tiedä toisen mieltymyksiä tai motiiveja, eikä ne kenellekään oikeastaan edes kuulu. Toiseksi: naisten uhriuttaminen on samalla tavalla turhaa ja ärsyttävää kuin mikä tahansa muukin kategorisointi. Nainen kun ei välttämättä ole mikään avuton raukka, eikä halua tulla kohdelluksi sellaisena. Kolmanneksi: aina voi tietysti miettiä, millaisia vaikutuksia kulttuurisilla odotuksilla tai stereotypioilla on omaan käyttäytymiseen, mutta sekään ei ole kenenkään toisen käskytettävissä tai tuomittavissa. Blondin kosto saattaa – myönnän tämän vastahankaisesti – pönkittää stereotypioita, ulkonäköä ja tätä mystistä pinkkiin ja feminiinisyyteen liitettyä yhteyttä, mutta sen lisäksi se on mun kaikkien aikojen lohtuelokuva, jonka katson, kun on paha mieli. Siitä tulee hyvä mieli, siitä tulee optimistinen ja toiveikas olo. Sen jälkeen sängyn pohjalta on helpompi nousta. Ennen TOEFL:ia katsoin sen, muistaakseni myös ennen ylppäreitä. Se on samanlainen hömppä rituaali kuin törkeän kliseisten tsemppausbiisien soittaminen tärkeinä päivinä. Se on läheistä sukua sille, kun ne paheksutut korkkarit tuottavat katuun kopistessaan illuusion tehokkuudesta.
Kai se pointti, jota yritän kaiken tämän rönsyilyn keskellä sanoa, on että älkää pliis olettako mitään luonteeseen, käyttäytymiseen tai yhtään mihinkään perustuen sukupuoleen. Että sukupuolella kategoriana ei tarvitsisi olla sitä painoarvoa mikä sillä vieläkin tuntuu olevan. Että se on yhtä lailla turhaa ja loukkaavaa kaikkien kohdalla, oli kyse miesten tai naisten tai kenen tahansa kategorisoimisesta. Että mitäs me tytöt -asenne voi ajaa joitakin ihmisiä hermoromahduksen partaalle. Ja että Blondin kosto on ollut yksi mun salaisista lempielokuvista sitten vuoden 2001.
Hammasharjaan liittyvä tarina: kuten yllä on kerrottu, mulla on tapana hamstrata pinkkejä asioita (ja voi kyllä, olen analysoinut tätäkin – lopputulos oli, että varmaan tästäkin kiittäminen on Elle Woodsia). No, tulin sitten kaupasta kotiin muun muassa uusien hammasharjojen kanssa joku aika sitten. Poikaystävää nauratti värivalikoima, itse yritin puolustella. Lopputuloksena hommassa oli se, että poikaystävä vaatii itselleen pinkin hammasharjan ja itse jäin lehdellä soittelemaan. Jos ei siis muuta, niin kaiken mun omistaman pinkin keskellä, edes meidän kylppärissä iltaisin rikotaan väreihin liittyviä stereotypioita.