Rakkaudesta

Olen tässä viime aikoina vähän miettinyt sellaisia, no, suhteellisen suurisuuntaisia asioita. Kuten vaikka rakkautta. Parisuhteita. Seksiä. (I couldn’t help but wonder…)

Se lienee ihan luonnollista siinä kontekstissa, jossa kuvaamani arjen mukaan herään aamuisin, luen aamukahvin ajan bell hooksin Rakkaus muuttaa kaiken helliäkseni kivistäviä aivoparkojani ja sitten vetäydyn sellaiseen ihmeelliseen tilaan, jossa ei ole maailmassa muuta kuin minä, kasa oppikirjoja, liberaali seksuaalietiikka, Sukupuolikasvatustyöryhmän mietintö vuodelta 1979 ja subjektiksi tuleminen – joo, ei mennä siihen.

Tai tavallaan kyllä. Oikeastaan tämä liittyy niihin kaikkiin, ainakin välillisesti. No Sex and the Cityn Kaikki eivät etsi parisuhdetta osui johonkin sellaiseen kohtaan, joka oli kutittanut jo muutenkin. Postaus oli hyvä ja osui naulankantaan siinä, että perinteinen parisuhdemalli ei ole 1) itsestään selvä tapa järjestää elämä 2) läheskään kaikkien toivoma tai etsimä.

Silti huomasin ajattelevani tätä bell hooksia lukiessani.

bell hooks kirjoittaa rakkaudesta tavalla, joka tuntui aluksi häkellyttävältä; paljon intiimimmältä kuin vaikkapa seksistä puhuminen. Henkilökohtaiselta, avoimelta, itsensä alttiiksi laittavalta. Kuinka usein jonkun kuulee artikuloivan sanoiksi sen, että kaipaa ja haluaa rakkautta? Kuka sanoo self-help-maailman ulkopuolella, ettei maailma voi selvitä ilman rakkautta?

Olen ollut maailman hirvein ihmissuhdeneuvoja. Jossakin vaiheessa onneksi vihdoin tajusin, ettei oman kokemusmaailman perusteella kannata mennä kauheasti henkseleitään paukuttelemaan saati sitten neuvomaan ketään ihmissuhteissa, sen verran kämäsiä vetoja olen toisinaan itse elämässäni esittänyt. Pitkään olin kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että kavereiden päähän on ihan hyvä tolkuttaa itsekseen pärjäämisen eetosta. Että parisuhteen kaipaaminen on lähtökohtaisesti jotenkin nurinkurista, kuin sanoisi, ettei itsekseen oleminen riitä itselleen. Me ollaan kaikki ihan kokonaisia ilman parisuhdettakin.

Totta kai ollaan. Sen tolkuttaminen ei sen sijaan tarkoita sitä, etteikö parisuhdetta elämäänsä saisi kaivata. Kukaan ei ole vaillinainen siksi, että ei parisuhdetta ole löytänyt tai sellaista halunnut. Mutta onko sen toisteleminen erityisen rakastavaa tai myötätuntoista, se on asia erikseen. Ihan niin kuin rakkauden kaipaaminen paljastaisi jonkinlaisen perustavanlaatuisen heikkouden. Mikä se heikkous on? Toisten ihmisten tarvitseminen elämässään? Aina välillä on parempi kuunnella ja osoittaa ymmärtämystä kuin yrittää ratkaista toisen ihmisen kaipuu, saati potkia sitä toista voimaantumaan tyypiksi, joka passittaa aamulla satunnaisen heilan matkoihinsa ja alkaa laittautua illan treffeille toisen kanssa.

Samalla kun korostamme itsenäisyyttä, päädymmekö juhlimaan yhä rankempaa yksin pärjäämisen vaatimusta? Ei ole nimittäin ihan sattumaa, että myös liberaalin seksuaalietiikan läpilyöminen ajoittuu samaan aikaan yksilöllistymiskehityksen ja individualismin kanssa. Jokaisen on etsittävä jatkuvasti omaa minuuttaan, kehitettävä ja tarkkailtava itseään.

Nikolas Rose sen sanoi myös, kun siirsin bell hooksin sivuun ja siirryin tottelevaisesti graduni pariin. There is a pervasive sense that, whatever might be gained by stressing the autonomy and rights to self-actualization of each and every one of us, something is lost: the ways of relating to ourselves and others that were encompassed in such terms as dependency, mutuality, fraternity, self-sacrifice, commitment to others. Siinä, se se oli, se mitä en ollut osannut pukea sanoiksi.

Samalla kuin saamme lisää vapautta – tai, rumemmin ilmaistuna, olemme velvollisia oppimaan vapaiksi – meidän oletetaan tulevan tietynlaisiksi, tietynlaisiin resursseihin pääseviksi, valintoja tekeviksi, ennen kaikkea individualistiksi ja omillaan pärjääviksi yksilöiksi. Totta kai se tarjoaa hyviä asioita, enemmän liikkumatilaa, vähemmän oletuksia, vähemmän valmiiksi tehtyjä päätöksiä puolestamme. Mutta ihan kaikkea ei tarvitse ajatuksesta ostaa.

Halusin aika pitkään olla kovis, koska se oli aina coolimpaa. Abikronikoista päätellen onnistuin tässä parhaiten silloin kun olin kaikista onnettomimmillani ja yksinäisimmilläni (maailman suurin kohteliaisuus oli anonyymi olit niin cool etten uskaltanut pitkään aikaan jutella sulle mitään). Cooleinta oli pärjätä yksin ja olla pyytämättä tai tarvitsematta keneltäkään mitään.

No, monet asiat eivät ratkaisevasti muuttuneet siinä vaiheessa, kun olin kammennut itseni parinkymmenen toiselle puolen. Vaikka olen ollut aikuisiästäni enemmän erilaisissa parisuhdevirityksissä kuin sinkku, olen aina ollut taipuvainen pitämään kaikista cooleimpana niitä, jotka ovat yksin eivätkä kaipaa muita. Tästä olen kirjoittanut jo aikaisemminkin täällä.

Toivotan tervetulleeksi kyllä perinteisen parisuhdekaavan kritiikin ja etenkin, herra paratkoon, sen Disney-muodon, jossa tulemme huijatuiksi etsimään jotakin kummallista, tahdonvastaista hyökyä, joka vain tapahtuu ja vie jalat alta – ja sivumennen sanoen, sallii kutsua rakkaudeksi kaikkea äärimmäisen vahingollisia suhteita, joissa kumpikin kohtelee toistaan huonosti tai parin ei alun alkaenkaan kannattaisi olla yhdessä. Mutta entistä syvemmän yksin pärjäämisen kulttuuri kuulostaa puistattavalta vaihtoehdolta. Vaikka en olisi parisuhteessa, en haluaisi elää yksin.
 

Parisuhteen ympärillä leijuva oletusarvo on ärsyttävä, mutta mikä siinä vituttaa eniten? Oletus siitä, että tarvitsisimme jonkun toisen elämäämme? Se kun tuppaa useimpien meistä kohdalla olemaan ihan totta.

Tavallaan haluaisin väittää muuta, koska se tulee niin selkäytimestä. Haluaisin olla nuori ja dynaaminen ja cool ja itsenäinen ja kova ja tehdä liikaa töitä loputtomasti ja käydä yksin elokuvissa ja pärjätä aina, mutta kun en voi rehellisesti väittää niinkään. Vaikka nautin yksinolemisesta ja tarvitsen sitä melko paljon, ilman muita elämäni ihmisiä ei olisi mitään. Kukaan ei tarvitse parisuhdetta ollakseen kokonainen ihminen, jos se erikseen tarvitsee ääneen sanoa, mutta jokainen tarvitsee muita ihmisiä.

Parisuhde ei ole yhtä kuin rakkaus. Rakkautta voi löytyä muualtakin; esimerkiksi on edelleen vaikeaa ymmärtää, miksi ystävyyssuhteet näyttäytyvät jotenkin toissijaisina romanttisiin suhteisiin. Tavallaan Sinkkuelämässä ollaan oikeilla jäljillä, vaikka samalla siinä tarjoillaan malliesimerkkejä myös toisten ihmisten välineellisestä kohtelemisesta, kulutuskulttuurista, sukupuolistereotypioista nyt puhumattakaan. Silti siinä ei eletä yksin, vaan soitellaan kavereille mihin kellon aikaan tahansa ja pyydetään turvaksi yökylään, kun pelätään kummituksia.
 

Mutta myös parisuhteen haluaminen on ihan ookoo, eikä sitä pitäisi tulkita merkiksi jonkinlaisesta riittämättömyyden tunteesta. Se ei ole yhtään sen huonompi vaihtoehto kuin soitella kavereita kummitusvahdeiksi. Kummassakin on kyse samasta, elämän jakamisesta muiden ihmisten kanssa, yhteydestä, keskinäisestä sitoutumisesta. Itse olen tullut aika pitkän matkan kyynikosta muikkeliksi, joka kyynelehtii La La Landille salaa elokuvateatterissa (se on kuulemma kavereiden mielestä ihan ookoo niin kauan kun en ilmoittaudu kursseille etsimään sisäistä enkelijumalatartani tai intoile Coelhon Alkemistista).

Oman feminismini pointtina ei ole tehdä maailmasta yhtään kovempaa paikkaa kuin se jo valmiiksi on. Ja siksi en toivo feminismin sotkeutuvan samoihin bileisiin uusliberalismin kanssa, en edes retoriikan tasolla.