Raskas ruumis

Pitkään ajattelin, että olen päässyt kohtalaisen vähällä raskauteni kanssa. Pohdittiin yhdessä jonkun kanssa, että suomen kielen sana raskaus on itse asiassa aika kammottava. Missä muussa kielessä lapsen odottamiseen viitataan korostamalla sen odottavan ruumiin painoa, sen venymistä äärirajoille? 

Nyt olen sitä mieltä, että suomen kieli on tässä yhteydessä sattuvimmillaan. Raskaus on oivaltavuudessaan kertakaikkisen korvaamaton ilmaisu – raskaus voi olla monia asioita, mutta ainakin itse tässä vaiheessa allekirjoittaisin väitteen, että raskasta se jossakin pisteessä tulee todennäköisesti olemaan.

Laskettuun aikaan on vajaat kaksi viikkoa. Marraskuusta, jolloin istuin kylppärissä ja tuijottelin hailakkaa viivaa epäuskoisena, on kulunut jo pieni ikuisuus eli reilu kahdeksan kuukautta (raskauteen liittyvä matematiikka on muuten ihan oma lukunsa; vaikka kukaan muu ei tajua raskausviikoista puhuttaessa yhtään, millaisesta ajanjaksosta puhutaan, raskaana olevana kuukaudet taas hahmottuvat äärimmäisen huonosti – puhumattakaan siitä, että viikkoja lasketaan käytännössä viimeisistä menkoista eli ajalta, jolloin bebestä saattoi olla olemassa lähinnä itsepintainen ajatus. Itse olen sekoillut viikkojen lukumäärän kanssa ihan viime kuun tienoillakin vielä).

Noihin kuukausiin mahtuu paljon. Niihin mahtuu riemua, iloa, pelkoa, paniikkia, läheisyyttä ja yksinäisyyttä. Mielessä tapahtuvien liikahdusten lisäksi siihen liittyy myös jotakin vastaansanomattoman kehollista. Turvonneita nilkkoja, paisuvaa ruumista, oman tutun kropan katoamista. Painavammiksi muuttuvia askeleita ja tulehtuneita jännekalvoja. Puuskuttavampaa hengitystä, piteneviä portaita. Laskevaa hemoglobiinia, huimausta, vihlovia kipuja, särkyä ja unettomiksi jääviä öitä.

Aikomukseni oli pitää turpani kiinni mahdollisimman pitkään näistä tympeältä tuntuvista yksityiskohdista. Edes itseäni ei kiinnosta puhua turvonneista nilkoistani, miten helvetissä kiinnostaisi siis ketään muutakaan?

Tämä on todennäköisesti ihan totta. Toisaalta tympeissä yksityiskohdissa piilee myös jotakin sellaista, mikä on merkittävää. Mielen liikahtelua ei voi erottaa muuttuvasta ruumiista. Ruumiista ei todennäköisesti koskaan tule tyystin sama kuin se joskus oli. Palautumisesta puhuminen on harhaanjohtavaa – vaikka entisiin mittoihin voisikin päästä, muisto raskaudesta ei todennäköisesti koskaan katoa. Se jää, se säilyy. Siinä ei ole mitään väärää, mutta on se pelottavaa. On ihan helvetin pelottavaa herätä eräänä aamuna naisena, joka joutuu ottamaan tukea sängyn laidoista päästäkseen ylös ja purra huulta, ettei parahtaisi polvien ja jalkapohjien vihlovaa kipua. Pääsin pitkään helpolla, mutta viimeisen raskauskolmanneksen aikana aloin tuntea lievää pakokauhua, kun painon nouseminen ei osoittanut mitään merkkejä laantumisesta.

Ei tuntunut olevan mitään väliä, syönkö kahvipöydässä tyrkyllä olevat pullat vai en. Käynkö salilla vai ei. Syönkö salaatteja vai pitsaa, hedelmiä vai suklaata.

Painoni on pysynyt useamman vuoden suurin piirtein samoissa lukemissa. En ole koskaan painanut kuuttakymmentä kiloa. Ensimmäisen kerran neuvolassa vaa’alla painoin 59 kiloa. Viime kerralla luku oli 82,5 kg. Se on aika jäätävän iso muutos ihmiselle muutamassa kuukaudessa. Ja kyllä, se tuntuu pahalta, vaikka oma reaktio siihen sekin tavallaan nolottaisi. Sen ei pitäisi olla iso asia. Sen ei pitäisi kuulua kenellekään. Ja silti, samaan aikaan kun yrittää itse opetella sietämään kipuja ja särkyjä ja peilikuvaansa, ruumiin rajat tuntuvat muuttuneen toisille ihmisille tyystin näkymättömiksi.

Vatsaan kosketaan, vieraalta tuntuvaa kehoa kommentoidaan, siitä vitsaillaan, sitä kauhistellaan ja ihmetellään. Koska olet viimeksi kommentoinut ihmiselle, miten helvetin iso siitä on sitten viime näkemän tullut? Raskauteen eivät tunnu yltävän normaalin kohteliaisuuden rajat. Raskaana olevan ruumis kuuluu kaikille, se ei ole yksityinen, sen kosketteleminen ja kommentoiminen ovat arkipäiväistyneitä asioita.

Välillä tekee mieli huomauttaa, että hei, se on yhä mussa kiinni, kun joku varoittamatta laskee kätensä raskausvatsalle (ja sivumennen sanoen: vaikka ei olisi, ei sen lapsenkaan ruumis täysin vailla rajoja tule olemaan). Miltä ihmisistä yleensä tuntuisi, jos joku laskee kätensä kysymättä vatsalle? No, se ei tunnu raskaana ollessa yhtään sen loogisemmalta tai normaalimmalta.

Koskemista on onneksi sittenkin aika vähän, harvakseltaan. Kommentteja tulee sitäkin enemmän. En tiedä, kumpi tuntuu pahemmalta: päivät, jolloin on jokseenkin kotonaan omassa muuttuvassa kropassaan ja joku katsoo tarpeelliseksi vetää takaisin todellisuuteen muistuttavalla, miten jäätävän kokoinen on, vai sellaiset päivät, kun sitä ei todellakaan ole sinut vihlovien kipujen ja peilikuvan kanssa.

Siihen sopeutuminen, että kropassa kasvaa joku toinenkin – että oma ruumis antaa periksi, kasvattaa ja kantaa toista ihmistä – se ei ole ihan pieni asia. Alkuraskaudesta, kun vatsa alkoi kasvaa, se oli paitsi kiehtovaa, myös todistus peruuttamattomasta muutoksesta. Pelkäsin sitä, etten voinut irtisanoutua tilanteesta enää hetkeksikään, kieltää raskauden olemassaoloa ja hengailla; että jokin omassa maailmassani on väistämättä muuttunut; että ihmiset katsovat pian kohti ja näkevät vain ja ainoastaan äidin. Vaikka monet raskauteen liittyvät asiat ovat tehneet onnelliseksi, en voi kirkkain silmin väittää, että kaikki olisi sitä. Omaan ruumiiseen liittyvä venyminen venyttää ja kiristää ihon ja lihasten lisäksi hermoja ja minäkuvaa. Yrittäessäni ymmärtää, mitä se itse asiassa tarkoittaa tässä maailmassa – olla toisen ihmisen äiti – on paitsi ihanaa ja pökerryttävää, myös pelottavaa, omituista, valtavaa. Siinä ei kaivata ketään ulkopuolista kertomaan, että sinä olet valtava.

Ensimmäistä kertaa vuosiin epäröin jakaa kuvia kesähelteillä syödyistä jäätelöistä, leffakarkeista. Tuntuu, että ihmiset tuhahtelevat ja paheksuvat: ei ihmekään, että siitä tuli noin valtava, kun se kerran mättää tota sokeria naamaansa ihan yhtä soittoa. Tämä on tietysti ihan paskaa, mutta ottaen huomioon, millaisia asioita ihmiset suustaan päästävät, ei kai voi ihmetellä, että tällainen ajatus välillä eksyy päähän.

En ihan tajua, miksi raskaus kaventaisi oikeutta yksityisyyteen tässä asiassa – niin kauan kuin neuvolalla ei ole syytä huolestua, en näe, miksi muilla kanssaihmisillä on oikeus kommentoida raskaana olevan ulkonäöstä ihan mitä tahansa kuraa. Ja sivumennen sanoen: tähän mennessä neuvolassa on lähinnä kohautettu olkia, kun olen valittanut painostani, ja todettu, että synnytys auttaa tähänkin vaivaan. Olen kuullut, että joillakin on negatiivisia kokemuksia tästä, mutta itselleni niitä ei ole kertynyt. Vaikka joka kerta käyn vaa’alla neuvolassa, yhtään ikävältä tuntunutta kommenttia en ole siellä kohdannut, lähinnä myötätuntoa ja asian kuittaamista sillä, että sellaista se nyt vain joillakin on. Uskon, kunnes lähden ulos ja kohtaan kadulla jonkun, joka levittää silmänsä suuriksi ja puuskahtaa: sä oot kyllä ihan valtava. Sä näytät siltä, että odotat tyyliin kaksosia. Miten sä voit olla noin iso?

Aluksi se ei häirinnyt ehkä ihan yhtä paljon. Heitin aika vapautuneesti läppää aiheesta itse. Samalla kun vaikeudet yltää kengännauhoihin vituttivat, ne myös naurattivat. Näinä viikkoina naurattaa kerta kerralta vähän vähemmän. Tässä vaiheessa alan olla aika kypsä – se, että yksistään ruumiin paino sattuu ja koskee, hirvittää ja tekee liikkumisesta hidasta, on sillä tavalla yksityistä, että sitä ei välttämättä välitä vastailla kysymyksiin, joihin ei tiedä vastausta. Helvetistäkö minä tiedän. Minä olen paitsi mieleni, myös ruumiini, mutta se ei tarkoita, että osaisin kontrolloida kaikkia sen muutoksia tai haluaisin edes yrittää. Vuosikausia kävin tuhoon tuomittua taistelua omaa kroppaani vastaan, enkä viitsi ryhtyä siihen enää uudestaan. Nykyisin olen pyrkinyt pois armottomuudesta ja korvannut loputtoman pakottamisen ja ryöpyttämisen toisenlaisilla tavoilla. Olen helvetin onnellinen, etten ole enää teini, etten enää asettaudu jatkuvasti itseni ulkopuolelle nähdäkseni itseni toisten silmin, että pyrin useammin tuntemaan itseni kuin tarkkailemaan loputtomasti. Painoon liittyvät kommentit ovat omiaan synnyttämään häpeää, vierauden tuntua suhteessa omaan ruumiiseen. Toisten katseiden kautta zoomaamiseen on helppoa eksyä, vaikeampaa löytää takaisin. Siksi soisin, että ketään ei siihen kannusteta.

Kuten Leena Putkonen tänään Hesarin kolumnissaan totesi (HS, 12.7.2018), toisten ihmisten paino ei kuulu sinulle. Se, onko toinen raskaana, ei varsinaisesti nähdäkseni ole poikkeus tähän sääntöön. Siispä seuraavan kerran, kun olet laukoa raskaana olevan ulkonäöstä kommentteja, mieti kaksi kertaa, onko se todella tarpeen. Vinkki: todennäköisesti ei.