Ruumiillinen tosiasia vai keinotekoinen kategorisointi?

Kun neljättä viikkoa kipuilee epämääräisen kuumeen rajan molemmin puolin, on ehtinyt jo kokea kaikenlaisia lähestymistapoja, on ehtinyt kyllästyä ja päättää vain ryhtyä terveeksi, voinut taas huonommin ja vuoroin skipannut ihan summamutikassa tanssitunteja, vuoroin mennyt salille mittarin lukemista piittaamatta, tuntuu ihan sopivalta hetkeltä puhaltaa peli poikki ja tyhjentää koko viikonlopun kalenteri kaikista menoista. Antaa gradun olla, antaa kännykän olla. Antaa auringon paistaa ulkona ilman, että siitä on pakko sännätä ottamaan ilon rippeet irti. Laittaa kattovalot pois päältä ja jäädä sohvalle torkkupeiton ja kirjakasan kanssa.

Silloin on myös oma ironiansa törmätä juurikin terveyteen ja sairauteen liittyviin kysymyksiin. Työnsin päättäväisesti seksuaalikasvatukseen, maineeseen ja heteronormatiivisuuteen liittyvät kirjat pois ja otin ne ihan muut kirjat, jotka ovat olleet kesken, koska ikinä ei tunnu olevan riittävästi aikaa. Puolikas keltaista aurinkoa. Luin loppuun yhdeltä istumalta, hyvä oli. Siri Hustvedtin Vapiseva nainen – hermojeni tarina, joka oli oikeastaan jo toisella kierroksella. Luin sen ensimmäisen kerran syksyllä 2011. Siitä on nyt viisi vuotta. Elämä oli aika eri: takana oli ensimmäinen pitkä parisuhde, juuri päättynyt, erilleen muuttaminen, toinen vuosi yliopisto aluillaan, koko elämä levällään niin kuin ne kirjatkin, joita en kuukausiin jaksanut siirtää seinän viereisistä pinoista kirjahyllyyn asti. Se oli melankoliaa, ihmeellistä vapauden tunnetta, uuden aloittamista ja sitä, että oli pakko ryhtyä rakentamaan tulevaisuutta ihan eri kanteilta. Sinä syksynä soitin YTHS:lle ja sain lähetteen psykoterapiaan. En muista, olinko tehnyt päätöksen ennen vai jälkeen sen, kun luin Hustvedtin kirjan. Merkityksetön se ei kuitenkaan ollut: katsoin kirjasta alleviivaamiani kohtia nyt ja muistin, miten henkilökohtaiselta kirjan lainaaminen edes parhaalle ystävälle tuntui, miten paljastavilta ne hennot alleviivaukset tuntuivat. Kenelle me loppujen lopuksi kerromme? Jopa yksin omassa pääkopassamme on oletettu toinen, puheemme toinen persoona. Voiko tarina olla koskaan tosi?

Terapia päättyi viime keväänä. Maailma on hyvin erilainen paikka kuin se oli silloin viisi vuotta sitten siinä alppilalaisessa asunnossa, jossa viimein päätin lopettaa pakoilemisen ja sanoa ääneen, että pelkäsin metroon menemistä, että mieluummin seisoin kuin istuin vastapäätä vieraita ihmisiä; että välttelin Unicafelle menemistä yksin ennalta-arvaamattomien sosiaalisten kohtaamisten vuoksi, ja että punastuin täysin selittämättömistä syistä ja jouduin likimain paniikkiin joutuessani syömään vieraiden ihmisten kanssa tai juomaan kahvia pyöreän pöydän ääressä. 

Näiden rivien kirjoittaminen tuntuu vieläkin sen verran aralta, etten ole varma, julkaisenko tätä postausta. Loppujen lopuksi, kuka haluaa julistautua omalla nimellään ja naamallaan pahimman luokan jännittäjäksi, joka on työstänyt omia sosiaalisia pelkojaan terapiassa asti? Hei, allekirjoittaneen CV:ssä on sentään linkki tähän blogiin. Mutta sittenkin se on tärkeää. Rehellisyyden nimissä – en varmasti kirjoittaisi tätä, ellen voisi sanoa maailman olevan eri. En enää keksi pakoreittejä pyöreistä pöydistä ja välillä hätkähdän muistaessani yksityiskohtia siitä, miten monia asioita välttelin. Sen syksyn jälkeen olen hankkiutunut niin UCL:n Debate Societyn treenipäivään joutuen lavalle kymmenen minuutin valmistautumisella, olen istunut useammalla lounaalla tuntemattomien ihmisten kanssa jopa nauttien tilanteesta ja pitänyt lukuisia presentaatioita, joista osa on mennyt hyvin ja osa huonosti. Jännittäminen ei enää rajoita tilaa, jossa elän. En valitse asioita sen mukaan, mikä uhkaa nostaa vanhat tunteet pintaan, enkä kehittele pakoreittejä. Jos punastun, todennäköisemmin yritän asettaa asian järkevään mittakaavaan enkä keksiä, miten saisin syyn lukkiutua seuraavaksi vartiksi kylpyhuoneeseen.

Tämä ei kuitenkaan ole hehkutustarina (”sun pitää vaan päättää lopettaa”), koska sellaisia on vaikea vieläkin lukea pinnan kiristymättä. Kirjoitan tätä useammasta syystä, jotka liittyvät yhteen, ja epämääräisestä ristiriidan tunteesta.

Ensinnäkin: jännittämiseen tai terapiassä käymiseen liittyviä stigmoja on hankala purkaa, jos kukaan ei kehtaa tunnustaa niitä. Se mitä haluaisin sanoa julkisesti ja kovalla äänellä: paniikki on äärimmäisen todellinen, kouriintuntuva ja ruumiillinen tosiasia. Sitä ei valita, eikä sitä noin vain ajatella pois. Kun ensimmäisiä kertoja kohtasin esiintymispelkojani, seuraukset saattoivat olla ihan katastrofaalisia. Se vaati hillittömän määrän energiaa ja jätti usein jälkeensä päänsäryn ja epämääräisen häpeän. Ei todellakaan käynyt aina niin, että menin eri tilanteisiin ja totesin, kas, eihän tässä pelättävää ollutkaan, niin kuin suositun draamankaaren mukaan olisi kuulunut käydä. Jos yrityksissä ei onnistu, seuraavalla kerralla yrittäminen voi olla vielä vaikeampaa. Kun koko ympäröivä yhteiskunta tuntuu hehkuttavan positiivista asennetta ja oman mukavuusalueen ulkopuolelle menemistä, tekee mieli välillä melko kärkevästi huomauttaa, että niin kauan kuin ei elä toisen kehossa, ei sen reaktioita tunne. Positiivinen asenne ja pirtsakkuus kumisevat tyhjyyttään, jos korvissa suhisee ja pään täyttää humiseva paniikkisumu, jonka alta on mahdotonta löytää ajatusten punaista lankaa.

On ihan totta, että jos jännittämisen asettamia rajoja ei vastusta, niiden sisälle jää vangiksi. Omassa tapauksessani uhmasin niitä jatkuvasti, täsmällisesti ja koko ajan, kunnes tajusin olevani uuvuttamassa itseni puhki. Vasta jossakin vaiheessa tajusin, että on annettava myös armoa, palautumisaikaa ja ennen kaikkea tajuttava se, että tietyt asiat eivät välttämättä koskaan katoa. Ja että se on ihan ookoo. On ihan ookoo, että jännitän vieläkin välillä. Jos menen minglailemaan tilaisuuteen, jossa en tunne ketään, en varmasti tunne oloani nuoreksi ja dynaamiseksi vaan tarvitsen aikaa keräillä henkiset voimavarani ja palautua sen jälkeen. Esiintymisjännitykseen auttaa se, että valmistautuu ja tietää osaavansa asiansa hyvin – Susan Cainiin rakastuin aikoinaan siksi, että sekin on kuulemma ihan ookoo. Enää moneen vuoteen en ole jättänyt menemättä tilaisuuksiin siksi, että pelottaa. Itse asiassa jollakin kierolla tavalla tyrkytän itseäni jatkuvasti juuri niihin tilaisuuksiin, jossa joudun tappelemaan vanhojen asioiden kanssa. Tarvitsen molemmat: sekä sisäisen äänen, joka käskee venymään, kehittymään ja uskaltautumaan jatkuvasti yli rajojen, että sen, joka sanoo jo riittää ja pistää jatkuvat tavoitelistat ja suorittamiset hattuhyllylle odottamaan.

Toiseksi, Siri Hustvedtin Vapisevan naisen seurauksena päädyin myös kaivamaan esiin Petteri Pietikäisen Hulluuden historian ja myös ne tekstit, joita kirjoitin viimeisimmän pahan jännittämisen jälkeen. Ja tajusin, että vaikka laitoin gradukirjat sivuun, eroon en silti lempiteemoistani pääse: normi ja normaali seikkailevat näilläkin sivuilla.

Pääsin terapiaan vasta, kun jännittämiseni ja siihen liittyvät lieveilmiöt nimettiin diagnoosilla. Olen vieläkin kiitollinen lääkärille muistutuksesta, että jos luet sen sun lähetteen, muistat sitten, että se on synkin mahdollinen kertomus sun elämästä. Se ei ollut tarina, jonka itse olisin kertonut itsestäni. Diagnoosiin olen suhtautunut aina siis jonkinlaisena tarralappuna, kategorisointina, jolla ei ollut varsinaisesti mitään tekemistä minkään kanssa – se vain takasi terapiaan pääsemisen.

En koskaan halunnut mielialalääkkeitä, eikä niitä terapiaan hakeutuessani tarjottukaan. Koskaan en minkään testin perusteella ollut masentunut ja niiden täyttäminen tuntui tahattoman koomiselta (”tuntuuko sinusta, että sinua rangaistaan?”). Masennuslääkitystä ehdotettiin tasan kerran, läheisen kuoleman jälkeen. Olen suhtautunut varauksellisesti lääkitykseen ja toisaalta tietyissä keskusteluissa päätynyt puolustuskannalle. Olen jäävi sanomaan asiasta muuta kuin omat vaikutelmani. Vieläkin suhtaudun kaksijakoisesti asiaan: diagnoosit ja lääkitys väkisinkin liittyvät siihen, miten normaali on määritelty ja missä vaiheessa yksilön katsotaan huojahtaneen sopimattoman kauas normista. Masennuslääkkeiden syöminen suruun olisi tuntunut vain typerältä. Toisaalta tiedän myös ihmisiä, joille lääkityksestä on ollut tavattomasti apua, ja sellaisia, joiden olisin toivonut antavan lääkkeille mahdollisuuden. Se ei ole mitään mielen heikkoutta, se on sairaus, ja jos lääkitys auttaa elämään parempaa elämää, sen kritisoiminen tuntuu jopa loukkaavalta.

Beetasalpaajia sen sijaan olen syönyt. Kyse ei ole mielialalääkkeestä: beetasalpaajat eivät poista jännittämistä, mutta katkaisevat sen aiheuttaman fyysisen reaktion. Tällä tavalla ne ovat tehneet omasta elämästäni ja esiintymisistäni huomattavasti helpompia, sillä ne vievät terän paniikilta, ja kuten edellä totean, paniikki on ainakin itselleni ennen kaikkea ruumiillinen tosiasia. Vuosia olisin mieluummin kieltänyt sen, ja kohdellut diagnoosia ja kaikkea sen alle merkittyä jonkun toisen asettamina lappuina, en osana omaa tapaani käsitteellistää todellisuuteni. Yleistynyt ahdistuneisuus. Se kuulostaa vieläkin vieraalta.

Ja tässä on se asian ydin, ristiriita, johon juutuin: mikä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö oikeastaan on? Ruumiillisena tosiasia vai kategorisoiva tarralappu, joka merkitsee yksilön jäävän normaalin alueen ulkopuolelle? Jos beetasalpaajat ovat loistava juttu ja tekevät esiintymisestä entistä helpompaa, miksi omatuntoni kolkuttaa lukiessani Pietikäisen tutkimuksesta, miten 1990-luvulla ujous, sosiaalisen ahdistushäiriön nimellä, liitettiin uutena mielenterveysongelmana jonon jatkoksi ja GlaxoSmithKlinen julkisuuteen vuotaneessa muistiossa juhlittiin ”markkinaraon” syntymistä. Jos ujous ja sosiaalinen ahdistus ovat luokiteltavissa häiriöiksi, mitä se kertoo todellisuudesta, jossa elämme? Jos täyttää ruksaustestiä ja jää pisteellä yli tai alle, ahdistaako tai jännittääkö silloin normaalin rajoissa?

Cainin kirjassa parasta oli se, ettei siinä patologisoitu jännittämistä, vaikka introverttius sinänsä onkin eri asia. Terminhän Cainkin kyllä annetaan, ja siihen voi takertua, ahaa, olenkin tällainen introvertti, tässähän tämä selitys onkin. Myös Hustvedt on omassa arviossaan lohdullinen. En osaa sanoa, missä sairaus päättyy ja minä alan; tai pikemminkin, päänsäryt ovat osa minua, ja jos torjuisin ne, häätäisin itseni ulos itsestäni, Hustvedt kirjoittaa migreenistään, johon lääkkeet eivät tehoa. Hätäisesti Hustvedtin voisi lukea jatkoksi joukkoon, joka markkinoi kivun lopettamista positiivisella asenteella: omalla kohdallaan hän kertoo selviytymiskeinostaan, jossa yrittää muuttaa oman suhteensa kipuun. Tarkemmin luettuna Hustvedt kuitenkin sanoo jotakin ihan muuta. Hustvedt ei ajattelemalla muuta itseään toiseksi siinä mielessä, että kieltäisi kipunsa niin että se lakkaa olemasta – päinvastoin, hän ei pyri siltä karkuun vaan hyväksyy sen osaksi itseään. Siinä sitä tavoitetta yhden elämän ajaksi.

Lähteet

Cain, Susan. Quiet. The Power of Introverts in a World That Can’t Stop Talking. 2012.
Hustvedt, Siri. Vapiseva nainen. Hermojeni tarina. Kustannusosakeyhtiö Otava, 2011.
Pietikäinen, Petteri. Hulluuden historia. Gaudeamus, 2013.