Seitsemän päivää, kaksi esseetä, kuusituhatta sanaa

Olin ajatellut Valentine’s Dayn, Labourin vaaleanpunaisen bussin ja Guardianin (http://www.theguardian.com/lifeandstyle/2015/feb/14/dont-think-pink-the-colour-that-makes-people-see-red) innoittamana kirjoittaa vähän pinkistä ja politiikasta. Olin ajatellut kertoa Pierre Hermén macaroneista ja kreikkalaisesta ravintolasta, jonka taso sai Tripadvisorin hehkutukset omituiseen valoon – tai epäilemään, että ravintolanpitäjällä on laaja ystävä- ja sukulaispiiri.

Sitten viikko pääsi käyntiin. Seitsemän päivää, kaksi esseetä, yhteensä kuusituhatta sanaa. Heitetään päälle vielä piruuttaan yksi Soviet and Post-Soviet Sexualities -konferenssi, johon menin optimistisesti ilmoittautumaan pari viikkoa sitten. Että taidanpa sittenkin kirjoitella ennemmin vaikka homopropagandalaista ja sen poliittisista motiiveista, Ukrainan kriisin taustoista, ja kaatua iltaisin sänkyyn tuijottamaan, kun Baltimoressa myydään huumeita ja hakataan pidätettyjä.

Ehkä kirjoittelen tässä joku toinen päivä sitten niistä muista jutuista. Nyt tyydyn linkkaamaan videon, joka tuli ensimmäisen kerran vastaan Victoria & Albert -museon Disobedient Objects -näyttelyssä. Piristi ainakin mun päivää.