Sukellus satumaailmaan: Pieni merenneito

Kuva: Sakari Viika / Suomen Kansallisbaletti

Tänään en ajatellut kirjoittaa yhteiskunnasta, politiikasta tai feminismistä. En ajatellut olla kriittinen. Ajattelin puhua saduista.

Kävin eilen nimittäin katsomassa eilen Kansallisbaletissa Pienen merenneidon. Ja rakastin sitä.

Tässä vaiheessa pieni varoituksen sana: kun menen balettiin, jätän sisäisen kriitikkoni kotiin. On siis turha odottaa, että osaisin jälkikäteen edes kertoa, jos jokin meni pieleen. Kaverit eilen olivat jossakin vaiheessa esitystä bonganneet tahdissa pysymättömiä ballerinoja, mä tyydyin henkäilemään ihastuksesta. Olin autuaan tietämätön mokista. Helsingin Sanomat otsikoi juttunsa Merenneito hukkuu keinojen runsauteen (25.10.2015), mutta itse olin lumoissani ylenpalttisesta vyörytyksestä lavalle. Tuomas Kantelisen kaunis musiikki, 3D-tehosteet merenalaisessa maailmassa, tanssi, glitterin hillitön määrä ja hulmuavat merenneitojen pyrstöt olivat sillä hilkulla, ettei tiennyt, minne silmänsä olisi pannut, mutta miksi kaiken tarvitsisi aina olla minimalistista? Juuri satumaailman runsaus oli se, mikä vei mukanaan. Ei se ole musiikista pois. Tietysti sitä voidaan syyttää laajemman yleisen kosiskelemiseksi. Silti sellainen syytös herättää kysymyksen, miksi baletin pitäisi olla suunnattu vain niille baletin valmiiksi vannoutuneille ystäville. Viihteellisyys ei välttämättä ole haukkumasana – toiset meistä menevät balettiin uneksimaan alasta teknisesti mitään ymmärtämättä. Vaikka olen yleensä 3D-skeptikko, niin on se nyt myönnettävä, että visuaalinen mässäily efekteillä, lavastuksilla ja puvuilla toimi ihan hiton hyvin yhteen. Myös lavalla lainaillut sadut tekivät tehtävänsä: rumalle ankanpoikaselle taisin nauraa ääneen, pieni tulitikkutyttö puolestaan itketti.

Jos jotakin pientä, kriittistä noottia antaisin, onko niitä kertojanääniä pakko olla nykyisin joka paikassa? Tietysti se on lapsiystävällistä. Mutta jos on katsojaa kohti uivia 3D-meduusoja ja kimallusta, ehkä lapset pysyisivät mukana ihan ilman kädestä pitkin opastustakin. Ehkä? Voi tietysti olla, että odotan liikaa alakouluikäisten keskittymiskyvyltä…

Tältä pohjalta, kriittisen katseen kotiin jättäneenä sanon: vahva suositus. Tähän aikaan vuodesta tarvitsee satuja. Siksi tavallisena tiistai-iltana oli ihanaa sukeltaa satumaailmaan. Ja siinä Pieni merenneito täytti tehtävänsä.