Täällä tehdään ihmisiä

…Kipu peittää kaiken alleen, nielee kaiken, syö kaiken; kaiken nielevä kipu, niin, se joka ei jätä sijaa sanoille, ei taivu logiikkaan tai järkeen tai kielioppiin, järjetön kipu sellaisena kuin se on tuona loputtomana iltapäivänä sairaalahuoneessa, jossa on kellertävät valot ja muovilattiat, ne nitisevät ja natisevat ja notkuvat, kun askel irtoaa niistä hänen ravatessaan ympyrää, loputonta kehää, sitä, joka ei koskaan pääty –

kipu tulee ja nielee hänet lämpimään märkään suuhunsa, hän sulkee silmänsä ja koettaa henkensä edestä olla pistämättä vastaan, olla tappelematta, olla taistelematta, olla jännittämättä kipeitä lihaksiaan; hän velloo siinä, antautuu sille, heittäytyy siihen; mykistävä kipu, huudattava kipu, käykö se järkeen, ei taida, täällä ei ole kysymys järjestä, täällä tehdään ihmistä

 

aijaijaijaijaijai                       uusi kehä

 

                                                                 ja jälleen

 

                      aijaijaijaijai

 

kuin mantra, aina samassa tahdissa, aina sama kehä

sängyn vieressä, sappinesteen maku suussa

 

kipu on todellista, lihaa ja verta, muut ihmiset silkkoja värjyviä varjoja, kipu syö tieltään kaiken jolla joskus oli merkitys; kivulla ei ole historiaa tai tulevaa tai suuntaa, on vain tämä hetki eikä seuraavaa siedä ajatellakaan, sillä ei ole tilaa.

  Kätilön vuoro vaihtuu ja äkisti huone pölähtää täyteen ihmisiä, lämmin vesi vaihtuu hyytävään ilmaan, on noustava, miksi; lääkärin kova, kirkas ääni, kirkkaansiniset silmät, ne hän muistaa, vaikka kasvot liudentuvat jonnekin muistin likasankoon, merkityksettömän muistojätteen ja silpun sekaan. Kasvot unohtuvat kuten sanatkin, joita hän ei ole löytävä vielä pitkään aikaan, ei silloinkaan, kun se kaikki lopulta päättyy ja he, kasvottomat, nostavat lapsen hänen käsivarsilleen.