Tänään en aio kehittää itseäni tai elämääni

DSC07074 (2).JPG

Tästä oli tarkoitus tulla kriittinen kirjoitus.

Vähän aikaa sitten seurassa tuli puheeksi Minimalism: A Documentary About the Important Things. Siitä oli hyvä tovi, kun olin dokkarin katsonut. Muistelin, mitä päällimmäiseksi itselleni siitä oli mieleen jäänyt. Dokkarissa oli joitakin osuvia puheenvuoroja, muutama hyvä pointti – ja sitten niitä ongelmallisia puolia. Tapani mukaan taisin muistaa parhaiten viimeksi mainitut. Muistin, miten dokkarissa puhutaan tavaroiden himoitsemisesta ja näytetään kuvaa, jossa ihmiset rynnivät Black Friday -alennusmyynneissä raivokkaana, repivät kamoja toistensa kädestä ja huutavat. Sitten kameran eteen marssitetaan yksi toisensa jälkeen ihminen, joka kertoo löytäneensä onnellisuuden luovuttuaan turhista tavaroista sekä kuluttamiseen, stressiin ja työntekoon keskittyneestä elämäntyylistään. Ihan perus narratiivi.

Mikä tässä sitten tökki?

No, tavaroistaan luopuneet olivat pitkälti rahakkaita työuraa tehneitä, esimerkiksi rahoitus- tai myyntialalla menestyneitä, ylempään keskiluokkaan kuuluvia henkilöitä. Vaikka taustalta löytyi tarinoita köyhästäkin lapsuudesta, aikuisena työura oli merkinnyt tulojen nousua. Vahvasti veikkaan, että useimpien Black Friday -rynnijöiden työurat ja -tulot ovat varsin toisenlaisia. Stressi ja kiire ja ahdistus eivät kuulu vain niin sanotuille menestyjille, suorittamiseen keskittyneille uratykeille – mutta mahdollisuus vähentää työntekoa ja pienentää omia tuloja vapaaehtoisesti usein kuuluu. Onkin siis hiukan hankala ajatus, että dokkarissa ahneutta kuvittamaan on valittu tahoja, joiden sosioekonominen tausta on hyvin toisenlainen kuin viisaasta luopumista edustavien. Eikö tätä kuilua olisi mitenkään voitu dokkarissa tasata? Eikö yksikään köyhäilevä dyykkauspiknikeillä käyvä anarkisti tai omaehtoinen työn välttelijä löytynyt kameran eteen kertomaan valinnoistaan?

Olen edelleen samaa mieltä tästä. Mutta kun katsoin dokkarin uudestaan, tajusin, miten paljon olin unohtanut – tai, todennäköisemmin, missannut.

Monet asiat tässä maailmassa ottavat päähän. Asioita tulee usein tarkasteltua kriittisesti. Olenkin viime vuosina usein päätynyt vastaamaan kriittisyyttä kohtaan esitettyyn kritiikkiin. Ei, en ole tahallani ilonpilaaja enkä mielensäpahoittaja, vaikka ne kovin trendikkäitä termejä ovatkin. Kyllä, jos maailmasta tahdotaan tehdä parempi paikka, aina välillä jonkun on sanottava jotakin ikävää – eihän mitään epäkohtaa voi edes yrittää korjata tai parantaa, jos kaikki kriittinen kommentoiminen leimataan tunnelman latistamiseksi ja lakaistaan maton alle. Hymistellään, että kaikki on hyvin. Toisin kuin mietelauseet vuoristomaisemakuvissa väittävät, usein unelmien tiellä on muutakin kuin yksilön kyvyttömyys tarttua hetkeen, astua ulos epämukavuusalueeltaan ja tehdä unelmista totta.

Siispä olen monissa tilanteissa kritisoinut sellaisia ratkaisuja, joissa yksilö kääntää katseen itseensä -> tekee parannuksen -> lähtee etsimään merkityksellistä elämää. Usein merkityksellinen elämä näyttää epäilyttävästi samalta: tavaroiden shoppailu vaihtuu elämysten shoppailuun ja nuoret ja kauniit ihmiset otattavat itsestään eteerisiä kuvia Instagramiin erilaisissa maisemissa.

Kuulostanko kitkerältä? Pitää paikkansa. Dokkaria katsoessani nimittäin tunsin pienen piston. Olen välillä saanut palautetta siitä, että siinä missä edellä esittämäni argumentti maailman parantamisesta on ihan pätevä, se tarkoittaa myös, että hyvät uutiset lakkaavat olemasta uutisia. Lakkaan kiinnittämästä huomiota sellaiseen, mikä ei huomiota vaadi. Usein sellaisia ovat hyvät asiat. Se tarkoittaa, että maailma näyttäytyy välillä melko synkkänä. Se tarkoittaa, etten välttämättä muista dokumentista muuta kuin hatarimmat puolet, joista minulla oli kriittinen mielipide.

Eikä siinä, pitää paikkansa, että maailma on monilla tavoin melko synkkä paikka. Tämä ei ole kirjoitus, jossa kerron, kuinka oivalsin olleeni väärässä ja keksin ratkaisun. Mutta jos keskittyy _ainoastaan_ niihin kohtiin, joita on perusteltua kommentoida kriittisesti, on vaikea jaksaa nääntymättä. Jos ei ole positiivisia utopioita, minkä puolesta sitä edes pyrkii oikaisemaan epäkohtia? Jos saavutettujen voittojen juhliminen näyttäytyy puolitiehen tyytymisenä, miten jaksaa motivoida itseään tekemään mitään?

Mitä sitä kieltämään: talvi on ottanut tänä vuonna koville. Oli kyseessä sitten kumuloitunut univelka, kaamos, yksinäisyys, hormonaalisen ehkäisyn aloittaminen tai prekaari työmarkkina-asema lieveilmiöineen, tammikuu oli tänä vuonna raskas, pitkä ja pimeä. Lattemamaelämä on kutistunut yhä useammin neljän seinän sisällä nököttämiseksi, kun ulos lähteminen on tarkoittanut lastenvaunujen hikistä lykkimistä sohjossa, lumivallien keskelle saarroksiin jäämistä ja neuroottista lapsen nenänpään lääppimistä (ettei vauva ole jäätynyt vaunuihin kiinni). Neljän seinän sisällä on helppoa haudutella omien ajatusten synkimpiä puolia, vaikka kuinka koettaisi muina joogamuijina etsiä omaa sisäistä valoaan.

Samalla olen yrittänyt raivokkaasti tehdä suunnitelmia. Listoja, tavoitteita. Vittuuntunut, kun en saa aikaiseksi. Päivät lipuvat ohi, ja käytän päiväunet Vallan linnakkeen äärellä kyynelehtimiseen sen sijaan, että katsoisin videoluentoja, ryhdistäytyisin, kirjoittaisin, tekisin jotakin kehittävää, jotakin, mikä vie eteenpäin – tai edes keksisin, minne suuntaan näiden tekojen pitäisi viedä ja miten sinne pääsisi. Olen laiminlyönyt blogia ja kaikkia muita kirjoituksia ja potenut siitäkin huonoa omatuntoa.

En usko, että olisin voinut paremmin, jos olisin karsinut tavaroita ja lähtenyt vauva kainalossa matkustamaan (sitäkin kyllä harkitsin – mutta loppujen lopuksi väsytti liikaa). Mutta se, mikä Minimalism-dokkarissa tällä kertaa puhutteli, oli se, ettei siinä niin oikeastaan väitetäkään. Vaikka kameran edessä on joitakin kliseeksi muodostuneita sankarihahmoja, jotka matkustavat kaikki tavaransa mukanaan, siinä on myös jotakin pienempää ja vähäeleisempää. Ei siinä ehdoteta mitään erityisen radikaalia muutosta, vaan yksinkertaisempaa arkea. Pointti ei oikeastaan ole – tai sen ei pitäisi olla – tavaroiden karsimisprojekti tai valtavan elämänmuutoksen tekemisen. Ei tavaroista ole antamaan merkitystä ja sisältöä elämään, mutta ei niiden karsimisestakaan siihen ole – kuten myös minimalismista puhunut Teemu Kunto Helsingin Sanomien haastattelussa totesi (Kun Teemu Kunto tajusi, ettei enää tarvitse ”älyttömästi rahaa”, rauha laskeutui – Sen jälkeen hän ymmärsi elämänsä olevan merkityksetöntä, HS 11.9.2018). Pointti on siinä, mitä tapahtuu sen jälkeen.

Jos lähtee hamstraamisen sijaan järjestelmällisesti hankkiutumaan eroon kaikesta, tekee ihan samaa kuin aikaisemminkin, ainoastaan käänteisessä järjestyksessä (typerintä on hankkiutua eroon kaikesta, mitä oikeastaan myös saattaa kaivata, ja sitten päätyä ostamaan uutta tilalle – kenties hiukkasen minimalistisemmalla design-viballa). Eli jos roinaa ei ihan järjettömästi ole tullut hankittua, en tiedä, kannattaako aloittaa uutta projektia tyhjentämällä kaappeja ja komeroita.

Dokkarin jälkeen iski kaipuu muuttaa keskelle metsää minimalistiseen pikkumökkiin. Mutta kun meillä sattuu jo olemaan asunto. 52,5 neliötä, joihin mahtuu erinomaisesti kaksi aikuista ja lapsi. En tiedä, voittaisinko edes ekologisuudessa sillä, että alkaisin hinkua uutta minitalon rakennusprojektia.

Toki voi olla, että jonakin päivänä muutetaan jonnekin muualle. Pikkumökkiin. Tai jopa kolmioon. Ehkä alamme kaivata lisää tilaa, kun lapsi kasvaa. Mutta nyt muuttaminen olisi vain yksi projekti lisää, eikä siinä tarkemmin ajateltuna tunnu olevan oikein mitään mieltä. Kun kaikki on jo tässä ihan hyvin.

Ja nyt puhun omasta puolestani: välillä juuri se tuntuu kaikista vaikeimmalta. Olla tekemättä paljoa, olla muuttamatta mitään. Kuulostella ja antaa asioiden olla. Olla tohottamatta niin kauheasti, olla pyrkimättä ja tavoittelematta.

Ehkä juuri siksi Japanin matka oli yksi parhaista matkoistani, joita olen tehnyt. En asettanut sille oikeastaan mitään tavoitteita. Halusin nähdä kirsikankukat ja käydä onsenissa. Piste. En halunnut kokea valtavaa valaistusta, merkittävää henkistä kasvua, löytää elämäntarkoitusta tai saada uusia ystäviä. Olin raskaana ja sallin itselleni sellaista löysäilyä, jota matkalla harvoin harrastan. Usein tuntuu tuhlaukselta matkustaa kauas ja sitten olla kokematta mitään sen ihmeellisempää. Mutta Japanissa istua nökötin introverttina menemään juuri niin h i t a a s t i kuin tuntui miellyttävältä. Se oli ihanaa. Sellaista tahdon elämääni enemmän: ehkä matkojakin, mutta ennen kaikkea sitä levollisuutta, jossa ei reuhdo mihinkään. Elämysshoppailuun liittyvä kritiikki on nimittäin nähdäkseni oikeassa siinä, että niin kauan kuin asenne on sama, ulkoisten puitteiden muuttuminen ei itsessään riitä.

Sain aikaan naurunpyrskähdyksen keittiössä, kun lausahdin: musta tuntuu, että olen aina vähän kiirehtimässä, suunnittelemassa jo tulevaa. Kuulemma ajatukseni olla kurottelematta eteenpäin ajassa otetaan ihan tervetulleena eleenä vastaan. Tässä on nyt kuitenkin tullut viimeisen parin vuoden aikana valmistuttua valtiotieteiden maisteriksi, paiskittua töitä, ostettua asunto, tehtyä yksi remontti, aloitettua yhdet uudet opinnot ja saatua lapsi. Että ehkä sitä voi hetken antaa tilaa tälle kaikelle.

En usko, että tarvitsen välttämättä kirsikankukkia tai Japania tunteakseni levollisuutta. Olen tuntenut sen kuluneen puolen vuoden aikana kotonakin. Kun muutaman kuukauden vanha lapseni nukkuu vierelläni alahuuli rytyssä ja painaa päänsä rintaani vasten. Kun tajuan, etten tahtoisi olla missään muualla mieluummin.

Olen silti hyvä unohtamaan sen arjessa, kiiruhtamaan taas vähän eteenpäin. Suunnittelemaan, missä pitäisi olla seuraavaksi. Valitettavasti välillä se on myös olosuhteiden sanelema pakko. Asioita on pakko pyrkiä hieman järjestelemään; niin huuruiseen tunnelmaan ei hippimusan soidessa ja kynttilöiden palaessakaan pääse, että uskoisin työkuvioiden ja tulevaisuuden järjestelevän itse itsensä. Mutta varmasti tulisin vähän vähäisemmällä listojen määrällä toimeen. Ihan koko ajan ei tarvitse kehittyä, muodostaa mielipidettä, pyrkiä niin vimmatusti eteenpäin. Välillä vähempikin riittää.

Oli ympärillä sitten motivaatiokorttien auringonlasku tai luminen Helsinki, kirsikankukat tai kalliolainen kaksio, välillä voi vain antaa olla. Katsoa ympärilleen. Tai vaikka keittää kahvit ja katsoa Vallan linnaketta.

DSC06809(2).JPG

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *