Vauva-arki on kamalaa, eli: somemutsin tunnustuksia

Kun Googleen kirjoittaa hakusanan ”vauva-arki”, lähes ensimmäisenä hakukone ehdottaa kursailematta: vauva-arki on kamalaa.

En ihmettele.

Viimeksi kirjoitin vauva-arjen ihanuudesta, johon myös lapsen toisella vanhemmalla on oikeus. En huijannut. Monella tavalla vauva-arki on ollut mielestäni ihanaa. Silti olen älyttömän kiitollinen niistä ihmisistä, jotka ovat kirjoittaneet nettiin jotakin muutakin. Huonoina päivinä vauva-arjen kamaluudesta puhuneet blogipostaukset ja keskustelupalstojen anonyymit avautumiset ovat tuntuneet äärimmäisen lohdullisilta. Muistan, kun ihan ensimmäisinä viikkoina häpesin salaa. Tunsin pakokauhua. Että tällaistako tämä todella on. Kyseessä eivät todellakaan olleet elämäni onnellisimmat viikot.

Jos jotakin voisin sanoa itselleni viisi kuukautta takaperin, se olisi yksinkertaisesti: relaa. Kaikkea ei tarvitse osata heti saman tien, sitä tottuu ja oppii, jokaiselle neuvojalle ei tarvitse korvaansa lotkauttaa, vauva ei mene rikki fyysisesti tai henkisesti ihan joka asiasta, syyllistymistä lietsovien keskustelupalstojen lukeminen kannattaa minimoida, kroppa toipuu kyllä ajan kanssa, rakkaus syvenee päivä päivältä.

Niin, eikä korppi tule ja vie vauvaa, jos joskus kehtaat vilkaista kännykkääsi.

Mikä siinä sitten oli niin raskasta? No. Meillä oli alun alkaenkin käsittääkseni varsin helppo ja tyytyväinen vauva, joten oikeastaan näin jälkikäteen olen päätynyt siihen, että kaikki raskaimmat ja vaikeimmat asiat olivat ennemmin oman pään sisällä. Kiitollisuudesta aiheesta blogganneita kohtaan ajattelin listata itsekin muutaman sellaisen pointin, jotka huonoina hetkinä olisivat voineet lohduttaa. Ensimmäinen niistä olkoon nimeltään: somemutsin tunnustukset.

Ensimmäisinä viikkoina en uskaltanut käytännössä luottaa ollenkaan siihen, että vauva ilmoittelee olostaan ja tarpeistaan. Tämä tuli itselleni vähän shokkina, vaikka näin jälkikäteen tuntuu ihan naurettavan itsestään selvältä: vauvaan piti tutustua. Voi olla, että osalle yhteys vauvaan ja vauvan tarpeisiin on välitön ja heti synnytyksen jälkeen tuntee vaistonvaraisesti, mitä pitää milloinkin tehdä. Itselleni ei näin käynyt. Tästä tunsin ajoittain häpeää ja syyllisyyttä, enkä oikein kehdannut ääneen tunnustaakaan, miten paljon aiheesta alussa stressasin. Oli vaikea myöntää, että synnytyksen jälkeen päällimmäisenä taisi olla hoivavietin sijaan itsekäs toiveeni päästä nukkumaan edes hetkeksi. Puolentoista vuorokauden valvomisen, helvetillisen kivun ja imukuppihuipennuksen jälkeen rentoutuminen maidonnousua ja imetyksen harjoittelemista varten ei tosiaan ollut ihan huipussaan. Tähän liittyneet tylyt kommentit tai yöpaidan repimiset (kun en daijuna ottanut vauvaa ihokontaktiin, vaan vieressä nukkuvan vauvan ja ihoni väliin jäi yöpuvun kangas) tuntuvat vieläkin vähän pahalta.

Kun aloin pikku hiljaa palata tähän todellisuuteen, paniikki vauvan tarpeisiin vastaamisesta iski. En uskaltanut käytännössä laskea vauvaa sylistäni juuri ollenkaan. Kun lomien päätyttyä jäimme vauvan kanssa kahdestaan kotiin, en ensimmäisen tai toisen viikon aikana syönyt lounasta ollenkaan, ellei vauva sattumalta nukahtanut unille sylini sijaan vaunuihin.

Ja siis kyse ei tosiaan ollut siitä, etteikö vauva olisi hetkeäkään viihtynyt köllöttelemässä tai sitterissä. Mutta en uskaltanut luottaa siihen, että tyyppi ilmoittaa, kun kaipaa syliä, ruokaa, rakkautta. Jälkikäteen ajatellen käyttäydyin liki hysteerisesti: ei mikään ihme, että lähes säikähdin joka kerta, kun vauva heräsi. Se tarkoitti esimerkiksi sitä, että ellen siihen mennessä ollut saanut lounasta syötyä, se jäi syömättä. Oli vaikea nauttia tyypin seurasta, kun käytännössä se tarkoitti sitä, että puhuin lakkaamatta, imetin, pidin tyyppiä _koko_ ajan sylissä – ettei se vain missään nimessä tuntisi itseään hylätyksi tai laiminlyödyksi tai yksinäiseksi.

Lisäksi olin ihan aluksi aika surutta näprännyt puhelinta vauvan syödessä. Vauva viihtyikin rinnalla siihen opittuaan aika pitkiä aikoja, tuntikausiakin. Ja niiden tuntien aikana luin Hesaria, sähköpostia, selasin sosiaalista mediaa… kunnes luin, millä tavoin imettämisen aikana tapahtuvaa somettamista julkisuudessa kommentoidaan. 

Voi kuulostaa naurettavalta, mutta tämän jälkeen en uskaltanut tuntien imetysmaratonien aikana oikein vilkaistakaan puhelinta. Tai telkkaria. Tai kirjaa. Itkin syyllisyydentunnoissani, kun en pystynyt aukottomasti keskittymään tuijottamaan vauvaa, joka, itse asiassa, söi valtaosan ajasta silmät kiinni.

Hormoniherkkyyssekavuudet eivät tietenkään ole kenenkään vika, vaan usein vähän niin kuin kuuluvat asiaan. Näin överin sometussyyllisyyteni jälkimainingeissa kuitenkin toivoisin jotain rajaa äiteihin kohdistuvaan syyllistämiseen: esimerkiksi älypuhelimen vilkaisemisen vertaaminen väkivaltaan tuntuu ”vähän” kohtuuttomalta. Väitän, että huolimatta älypuhelimiin kohdistuvasta huolesta – joka paikoitellen on ihan perusteltuakin – useimmat vanhemmat kuitenkin tekevät parhaansa ollakseen lapselleen läsnä.

Ei, lapselle ei varmasti tee hyvää, jos vanhempi hapuilee koko ajan puhelintaan lapsen seurassa eikä pysty keskittymään tähän. Silti omalla kohdalla säikähtäminen tuotti enemmän huonoa kuin hyvää. Hyvää oli, että nykyisin todellakin tiedostan paremmin puhelimenkäytön lapsen seurassa, ja pyrin rajoittamaan sitä. Huonoa se, että ahdistuin tästä hetkeksi ihan älyttömästi. Rentoutuminen, joka oikeasti on läsnäolon ja arjen mukavuuden kannalta aika olennaista, oli vaikeaa, kun istuin hiirenhiljaa hievahtamatta sohvannurkassa imettämässä tunti toisensa jälkeen enkä uskaltanut tehdä mitään. Edes silloin, kun lapsi selvästi nukkui sylissä.

Sittemmin, kun pahin hormonisekoilu aiheesta helpotti, myös arki helpottui aika paljon. Jälkikäteen on hankala muistaa, missä kohtaa iso muutos tapahtui. Luulen kuitenkin, että isoimpiin asioihin kuului vauvan ensimmäinen hymy. Hymy tuntui ihanalta, tervetulleelta merkiltä; se oli ensimmäinen signaali siitä, että lapsella on hyvä olla.

Enää itku tai kitinä eivät olleet ainoita tapoja kommunikoida. Niiden rinnalle tuli jotakin positiivista, jotakin ihanaa.

Hymyn ja naurun myötä opin luottamaan enemmän myös lapsen kykyyn viestiä olostaan. Aloin paremmin erottaa ääntelehtimisen sävyt. Uskaltauduin laskemaan lapsen sitteriin ja makuualustalle pyörimään siksi aikaa, kun tein itse ruokaa tai söin. Tajusin, että oikeastaan vauvalle jutteleminen pyykkiä lajitellessa on ihan kiva tapa seurustella. Tai jopa vauvalle ääneen Hesarin tai oman kirjan lukeminen. Joskus jopa hurvittelin ja hellitin telkkarikiellosta sen verran, että uskaltauduin laittamaan Gilmore Girlsin päälle vauvan ollessa samassa huoneessa.

Tietysti läsnäolo voi hetkittäin olla vieläkin kuluttavaa. Jos on niin ajatuksissaan harhaileva introvertti kuin itse välillä tunnen olevani, vauvan viihdyttäminen on paitsi suloista, myös ajoittain vaativaa. Ja siis onhan vauvan hoitaminen välillä vaativaa, ei siinä mitään. Mutta en nykyisin jätä lounasta syömättä; lykkääntyä se saattaa joskus, jos mokaan aikataulujen suhteen tai vauvalla yllättää nälkä tai väsymys ennakoitua aikaisemmin. Nykyisin meillä on kuitenkin rutiini, joka yleensä varmistaa sen, että me molemmat saamme ruokamme ajoissa.

Varmuus karttuu, kun rakkaan, ihanan tyypin ja sen tarpeet oppii tuntemaan paremmin. Ei niitä välttämättä heti tunne ja tiedä. Sitä oppii pikku hiljaa. Itse opin esimerkiksi sen, että nälkiintynyt, stressiromahduksen partaalla horjuva vanhempi on parempi vanhempi, jos saa ajallaan syödyksi. Välillä kannattaa relata ja hellittää, jos se auttaa jaksamaan paremmin: jos on jotakin sellaista, mikä auttaa jaksamaan, saa aidosti nauramaan ja leikkimään vauvan kanssa, nauttimaan vauvan seurasta, ihastelemaan opittuja taitoja – se todennäköisesti kannattaa tehdä. Se on parempi vaihtoehto kuin pingottaa ja pidätellä itkua yrittäessään olla täydellinen.

Siunaukseksi osoittautui kirja, jonka olin lukenut raskaana ollessani, ja pontevasti nyökytellyt monille sen kohdille (tähän ei lukeudu kohta, jossa Hodgkinson kehottaa tissuttelemaan lasten seurassa). Kyseessä oli Tom Hodgkinsonin The Idle Parent. Hodgkinson saattaa olla paikoitellen ärsyttävä ja kärjistää huvittavuuteen asti, mutta pointti tyypillä ehdottomasti on: vanhemman suorittaminen ja stressaaminen tuottaa todennäköisesti melko ankeaa arkea. Lapsen seurasta nauttiminen on tärkeämpää kuin kaikki paineet olla täydellinen vanhempi.

Kun lapsi vihdoinkin tuli tänne puolelle maailmaa, olin unohtaa kaiken mille olin nyökytellyt. Onnekseni olin kuitenkin liittänyt kirjan mukaan kasaamaani isyyspakkaukseen. Ja silloin, kun eniten sitä tarvitsin, se kaivettiin jälleen esiin.

All parents wander round with a nagging sense that somehow we are doing it all wrong, and that more work needs to be done. Well, no. The problem is that we are putting too much work into parenting, not too little. By over-interfering, we are not allowing the kid grow up itself and learn itself.

Täydellisyyden tavoittelemisesta irrottaminen ei ole yhden tai kahden päivän projekti. Ei edes kuukauden tai parin. Nykyisin silti koetan – useimmiten – täydellisyyden sijaan olla jotakin ihan muuta. Riittävän hyvä. Ei täydellinen.

Riittävän hyvä.

 

Ja toivon, että se riittää.