Vihersmoothie, seestymisyritys & raivarit

Olen koettanut viime aikoina, hmm, avartaa katsantokantaani. Kuunnella sellaisiakin ajatuksia, jotka yleensä leimaan heti kättelyssä huuhaaksi. Lukea kirjoja, joihin suhtaudun lähtökohtaisesti epäluuloisesti. Kuulostella, josko olen vastaanväittämättömässä varmuudessani (tietyissä asioissa) saattanut missata jotakin.

Kyse on nyt kaikenlaisista hörhöilyn rajamaille sijoittuvista asioista. Tähän ryhmään olen pääsääntöisesti laskenut kaikki ne, joiden yhteydessä mainitaan energiavirrat, mantra tai vaikka sielu. Voisin tehdä näistä ilmiöistä pidemmänkin listan, mutta epäröin vähän – tarkoitukseni ei suinkaan ole sanoa, että edellä mainitut asiat edustaisivat jollakin tavalla perusteetonta huuhaata, tai että niistä ei saisi olla innoissaan. Mutta oma selkäydinreaktioni on yleensä kielteinen. Olen suhtautunut yleensä varauksella asioihin, jotka eivät ole todistettavissa. Uskon mieluummin lähdeviitteisiin kuin energiavirtoihin. 

Kuluneen vuoden aikana olen kuitenkin joutunut järjestämään elämässäni lukuisia asioita ja asenteita uuteen järjestykseen. Kesällä tajusin, että oli pakko hellittää, antaa tilaa surra ja levätä. Hetkellisesti tunsin hukanneeni kunnianhimon tyystin, keskityin oleilemaan mahdollisimman paljon meren lähellä ja lukemaan mahdollisimman monia tyttökirjoja. Ja niin, paatuneena uutisaddiktina ja adrenaliininarkkarina, hidastin vähän tahtia. Viime viikolla uskaltauduin tarttumaan hyvin varovaisesti elämäni ensimmäiseen elämäntaito-oppaaseen ja antamaan tilaisuuden, jos sillä vaikka olisi jotakin sanottavaa. 

Reaktioni ensimmäisten lukujen jälkeen: no hei, eihän kaikesta tarvitse olla samaa mieltä, jos vaan luen tästä eteenpäin niin ehkä tästä jokin resonoi… Toisessa vaiheessa jälkeen aloin tuntea valmiiden ennakkoluulojen lisäksi syvää epäluuloa. Miten kukaan voi ajatella noin?? Kolmannessa vaiheessa napsahti pinna ja jätin kirjan silleensä. Sori nyt vaan, mutta jos teos kertoo totuutenaan, etteivät miehet nyt vaan rakastu jakkupukuisiin, palaverista kavereiden kanssa treenaamaan rientäviin naisiin, eivätkä naiset kiltteihin, kotiaskareita toimittaviin miehiin, en kykene uskomaan sen antavan elämälleni yhtään mielekkyyttä. 

Törkeä sukupuolittaminen ei ollut ainoa asia, joka häiritsi. Mulla on hivenen vaikeuksia hyväksyä yleisesti ottaen maalailevaa, täysin tunnepohjaiselta tuntuvaa tekstiä, jossa ainoana argumenttina tuntuu toimivan sielun syvä tahto. Jollekin se saattaa toimia, toisilla se nostaa niskakarvat pystyyn. Itse kuulun jälkimmäisiin. Teoksen eetoksena tuntui olevan, että on turhaa asettaa tavoitteita ja päämääriä ja tapella niiden eteen – että onnellisuus on siinä, että osaa olla rimpuilematta, ottaa vastaan mitä tulee, ja tyytyä siihen. Kirjailijan mukaan ei tule etsiä tyhjentäviä ja loogisia vastauksia elämästä, vaan elää sitä sellaisena kuin se on. 

Tietenkään lopullisesti tyhjentäviä vastauksia ei ole. Mutta ettei niitä saisi edes etsiä? Ettei teoreettisella pyörittelyllä voisi saavuttaa mitään?

Olen joskus ollut juuri se tyyppi, joka asettaa itselleen tsiljoona eri tavoitetta ja juoksee niiden perässä kunnes on pakko puhaltaa peli poikki. Mutta vieläkin olen sitä mieltä, että erilaisten päämäärien asettaminen on vienyt mut paikkoihin, joihin en muuten olisi päässyt. On kannattanut purra hammasta ja jaksaa välillä silloinkin, kun olisi tehnyt mieluummin mieli antaa periksi. Olen lukenut järjettömiä määriä turhauttavalta tuntuvaa teoriaa törmätäkseni siihen yhteen innostavaan artikkeliin, olen oppinut lisää, olen tajunnut vähän entistä enemmän. Jos olisin sen kaiken ajan keskittynyt ainoastaan hengittelemään ja tunnustelemaan sieluani, olisin luultavasti aika monta ajatusta ja kokemusta köyhempi.

Tänään tunnustin, etten aio lukea kyseistä kirjaa loppuun. Hankin sen tilalle Onnellisuusprojektin, joka alkoi naurattaa heti alussa. Tältä siis näyttää, kun onnellisuutta ryhdytään tavoittelemaan projektina. Tutustumalla aiheesta kertovaan kirjallisuuteen ja filosofiaan, muistiinpanoina, listoina ja taulukoina. Se tuntuu – no jaa – asteen verran koomiselta, mutta myös huvittavalla tavalla tutulta. Jos itse jotakin ohjenuoraa seuraisin, se muistuttaisi todennäköisesti enemmän tätä kuin sielun syvän tahdon kuulostelua. Tosin tehosihan se sielu-juttukin sikäli: heitin kirjan seinään, pidin raivarin voimin palopuheen, painelin tekemään itselleni to do -listan ja tunsin oloni energisemmäksi kuin koko viikon aikana.

Peeäs. Elämäntaitokokeilun seuraksi valmistamastani klisee-vihersmoothiesta mulla ei sen sijaan ole moitteen sanaa sanottavana. Blenderissä inkivääriä, korianteria, appelsiinia, kurkkua, sitruunaa ja salaattia – ihan sairaan hyvää.