Vuoden ensimmäisenä päivänä

Juhlin uutta vuotta mökillä, join punaviiniä kahvimukista ja kuuntelin takkatulen rätinää, ostin liikaa ruokaa ja saunoin. Kun vuosi vaihtui, pitelin terassilla tähtisadetikkua. 

Tänään olen kotiin tultuani lähinnä vetelehtinyt ja lukenut erilaisia postauksia. Moni on kirjoittanut vuodesta 2015 jonkinlaisen katsauksen, yhteenvedon, mitä jäi käteen. Koska itseni on ollut viime viikkoina hankalaa löytää sanoja kuvaamaan edes sen hetkisiä fiiliksiä, kokonainen vuoden summaaminen tuntui aluksi mahdottomalta. On ollut hienoja hetkiä ja häikäiseviä onnistumisen tunteita, tulevaisuudenpelkoa ja epäuskoa ja tähänastisen elämäni isoin ikävä. Kun palasin Lontoosta kesän alussa, en palannut siihen elämään, josta olin sinne lähtenyt. Se ei ollut ihan helppoa, aina välillä se tuntui ammottavalta tyhjyydeltä. Toisaalta oli myös järjettömästi rakkautta, niin ihmisiä kuin kaupunkiakin kohtaan. Ikävöin Lontooseen, mutta merenrantakävelyillä tai aamuisilla työmatkoilla Kumpulan siirtolapuutarhan ohi on vaikea uskoa, että voisin koskaan kiintyä mihinkään kaupunkiin enemmän kuin Helsinkiin. 

Olen flirttaillut erilaisten tulevaisuudennäkymien kanssa ja koettanut keksiä, mihin suuntaan sitä oikeasti on menossa. Olen yrittänyt opetella, ettei kaikkea haettavissa olevaa tarvitse hakea hakemisen vuoksi; kaikkea ei tarvitse tavoitella siksi, että ne olisivat tavoiteltavissa. Välillä hiljaiselo saattaa tehdä parempaa kuin adrenaliinin narkkaaminen, välillä kannattaa pysähtyä ja tutkiskella omia motiivejaan. Keväällä kävin pitkillä kävelyillä Hyde Parkissa ja taoin järjettömällä raivolla Venäjän politiikkaa päähäni kirjastossa, kesällä luin tyttökirjoja ja opettelin hidastamaan tahtia. Kesän onnellisimmat hetket vietin meren äärellä, Gåsgrundissa saunomassa tai veneellä. Syksyllä tein töitä ja herättelin varovaisesti pro gradu -innostusta. Vuosi 2015 merkitsi vahvasti yhden aikakauden loppua. Nyt sitten nähtäväksi jää, millaiseksi seuraava muodostuu. 

Jokseenkin kökköä symboliikkaa, mutta oli siinä omat hetkensä, kun vuoden ensimmäisinä tunteita seisoin mökin terassilla ja tuijotin eteeni niin sakeaan pimeään, ettei mitään erottanut. Hetken pimeä oli läpitunkematonta. Sitten silmät tottuivat ja alkoivat erottaa yksityiskohtia: taivaanrannan ja metsän reunan, järven, pihalla kasvavat puut.

Nähtäväksi jää.