War on something else

Aamu alkaa pirteästi sillä, kun keittää kahvia, paahtaa pari leipää, tassuttelee koneelle, avaa Hesarin sivut – ja alkaa välittömästi korottaa ääntään kommentoidessaan uutisvirtaa. Tänään epäilen päässeeni taas kerran ihan uusiin lukemiin siinä, miten nopeasti verisuonet alkavat pullistua päässä ja savu nousta korvista.

Stubbin ehdottelema leikkauslista ei sinänsä yllätä yhtään. Se mikä jaksaa yllättää, on retorinen härskiys, jolla leikkaukset runnotaan läpi. Jos jokin politiikassa nyppii, se on tapa, jolla nimenomaan poliittiset ratkaisut esitetään ainoana järkevänä vaihtoehtona ja vastalauseet utopistisena ininänä. Poliittiset ratkaisut kun ovat just niitä: poliittisia ratkaisuja. Niille on aina olemassa toinen tapa tehdä. Totta kai ihmisillä on erilaisia poliittisia kantoja vaikka taloudesta – mutta vastustan raskaasti sitä, että ihmiset ei kanna vastuuta poliittisista kannoistaan poliittisina, vaan runnoo ne retoriikan keinoin läpi jonakin vaihtoehdottomana tosiasiana.

”Ensimmäisenä Stubb mainitsi etuudet, jotka pitäisi hänen mielestään jäädyttää nykyiselleen. Etuuksia ovat esimerkiksi työttömän peruspäiväraha, kansaneläke, opintotuki ja lapsilisä.

”Kun panostamme äärimaltilliseen palkkaratkaisuun, se tarkoittaa sitä, että ensi vaalikaudella emme voi nostaa etuuksia”, hän sanoi.” (7.3.2015, HS)

Tota.. En tiedä ollaanko me Stubbin kanssa nyt ihan samalla aaltopituudella siinä, mitä jäädyttäminen tarkoittaa. Korjatkaa toki, jos olen väärässä, mutta tässä keskustellaan nyt etuuksien indeksikorotuksista eikä jostakin etuuksien massiivisesta korottamisesta, joka nyt olisi vääjäämättömien tosiasioiden edessä jouduttu perumaan. Indeksikorottaminen ei tarkoita etuuksien nostamista; se tarkoittaa sitä, että ne eivät reaalisesti laske. Jäädyttäminen tarkoittaa sitä, että etuuden arvo laskee. Se tarkoittaa sitä, että Stubbin mielestä on hyvä idea leikata ihan ensimmäisenä niiltä, jotka ovat taloudellisesti heikkoimmassa tilanteessa: kansaneläkkeellä, peruspäivärahalla ja opintotuella. 

Stubbin mielestä se on epäilemättä hyvä idea, koska hei, jokainen on oman onnensa seppä ja mitä näitä nyt on – mutta vähintäänkin kohtuullista on sanoa ääneen, että tämäkin on poliittinen ja ideologinen valinta. Että ei tässä ruveta nyt maskeeraamaan hommaa vääjäämättömäksi tosiasiaksi, jonka vastustaminen on silkkaa populismia ja johtaa Suomen perikatoon. Politiikka on erilaisia ideologisia valintoja, ja niiden mukaan ihmisten pitäisi äänestää. Sen esittäminen, että valittavissa on vain yksi järkevä vaihtoehto, on älyllisesti epärehellistä. Enemmänkin: se on yritys huijata.

Blogitekstinä tämä nyt vähän poikkeaa kai siitä mun normaalista repertuaarista – se ei sisällä Instgram-filtteröityjä kuvia ruoasta, Lontoon maisemia tai yleistä höpinää tunnelmista. Mutta raja se on epäpoliittisillakin tonteilla mun elämässä: kun savu nousee korvista ja kommentoinnin desibeli-taso nousee uhkaavasti, on pakko etsiä vähän uusia kanavia.

Tässä yhteydessä avaudun eniten keinoista, mutta se lienee helposti pääteltävissä, mitä mieltä olen ehdotuksen poliittisesta sisällöstä, noin niin kuin ideologisena valintana. Menemättä yhtään syvemmin tähän kohuttuun miljonäärin ajonopeussakot -gateen sanon vain tämän: jos tämän kimmoittamana Washington Times iloisesti otsikoi Suomen tilanteen olevan War on wealth, mun on pakko kyllä olla asiasta eri mieltä. Kyllä näitä uutisia lukemalla näyttää siltä, että poliittisesti on käynnissä sota jotakin ihan muuta tahoa vastaan.