Olipa kerran…

… kiireinen työpäivä, jonka jälkeen ei olisi huvittanut lähteä asuntonäyttöön, mutta meninpä kumminkin. Olin etsinyt puoli vuotta omaa kotia vanhasta hirsirunkoisesta puutalosta, joita nykyisessä asuinkaupungissani löytyy kiitettävästi ihan ydinkeskustastakin. Yksi potentiaalinen asunto ehti mennä nenän alta, toinen unelma taas oli tavoittamattomissani hinnan vuoksi. Olin jo luopunut toivosta… kunnes! 

Tämä päätyasunto löytyi harvinaisesta puutalokorttelista. Korkea kivijalka, korkeat huoneet ja korkeat ikkunat. Alakerta oli suhteellisen hyvässä kunnossa, selviäisin aluksi pienellä pintaremontilla. Yläkerta, eli entinen ullakko oli rakenteilla. Hyvinkin alkuvaiheessa, kuten sain huomata, mutta hyvä niin, koska pääsisin vaikuttamaan lopputulokseen.

Kierroksen päätteeksi naamani oli kuin hangonkeksi, olin ihastunut ensisilmäyksellä! Unelma oli elpynyt ja kotimatka sujui soitellessa rakkaille vanhemmilleni, ostaako vai eikö ostaa?! Ostaa, sanoi isä. Ostaa vaan, sanoi äiti. Seuraavana päivänä tein tarjouksen, joka hyväksyttiin ennen iltapäivää. Nyt kahden viikon, kuuden käyntikerran, pohdintojen, palaverien ja tutkimusten jälkeen olen kirjoittamassa nimeni kauppakirjaan. Tuo koti on minun!