Vihaan ja yritän sotia sitä vihaa vastaan

Mun nukahtamislääkkeet on loppu.

Eli tulen muistamaan tämän ja kaiken muun somepostailun kirkkaasti vielä huomennakin. Hah, sen päivän kun näkis, että mä muistaisin jotain. Ehkä mä tarvitsisin öisin sellaisen somelukon. Vähän niin kuin kaupoissa alkoholin kanssa. ”Kello on yli yhdeksän, sulle ei enää myydä”. ”Piude hei, kello on yli yhdeksän, sun laitteet suljetaan nyt, hyvää yötä”. Ei kun ”Pipari hei…” Ei kun ei taidakaan olla se kone, jonka mies mulle asensi käyttövalmiuteen ja ekaa kertaa sitä sammutin, niin näytöllä luki ”sammutetaan pipari”. Mut olihan se hauska. Niin kuin toi puhelin, mikä on isän vanha. Sen puhelimen nimi on Tuomo. Oikeesti! ”Hei, mun Tuomo soi!” :’D Musta tuntuu, että mä olen ainut, joka näille nauraa. Hyvä lääkitys, sen piikkiin!

No hyvä ja hyvä. Viime aikoina tuntunut lumepillereiltä. Itkettää taas kaikki ja pää on umpisolmussa. Väsyttää ihan sikana koko ajan. Yritän jotenkin elää huumorin kautta. Kohta tulee taas se seinä vastaan, ettei enää naurata edes omat vitsit. Mä tiedän sen, mä tunnen sen. Alkaa taas seinät kaatua ja matto jalkojen alla liikkuu. Hitaasti, mutta liikkuu silti. Yksi isompi nytkähdys, niin naama viistää maata ja iso nenä tekee lattiaan uraa. 😀 Vielä jaksaa.

Mä oon luullut viikon jokaisena päivänä, että on perjantai. Jokaisena. Pakko sen on joskus osua oikeeseen. Mulla on aina ollut huono muisti, olen kerran jopa unohtanut nimeni. Jouduin passista tarkistamaan, enkä meinannut uskoa, kun kuulosti niin typerältä. Mutta nyt mun muisti on totaalisesti kadoksissa. Jos mä en kirjottais, mä en varmaan muistaisi yhtään mitään. Ja mä änkytän, yksinkertaisissakin sanoissa. Mä vihaan tätä oloa. Mä vihaan tätä masennusta. Mä vihaan itseäni.

Joskus sitä vaan tuntuu, että muut jatkaa eteenpäin, mut mun pysäkki oli tässä. Päätepysäkki. Kuka tai mikä mut täältä hakee?

Ei ehkä kukaan.