Kieroon kasvanut maanantaikappale
”Otsikko, valitse kategoria, sisältö” Hirveen vaativa blogipohja. Ei mulla ole asiaa, saati kunnon sisältöä, kategorioista puhumattakaan.
Pari päivää on ollut ihan hirveitä. En tiedä, mihin suuntaan tämä juna kulkee, saati kuka sitä ohjaa. Ja nyt kun mainitsin junan, sain itseni lähes itkemään. Tiedättekö se tunteen, kun melkein tulee poru. Nenää alkaa kirveltää, silmät tuntuu polttavilta, silmäkulmat kosteilta ja räpyttely tuntuu silmien raastamiselta. Edes yksi kyynel vähentäisi tuota poltetta, hillitsisi raastinta, mutta sitä ei tule. Olen tyyneyden ja itkun rajamailla. Turta.
Mä en edes tiedä, mitä mä mietin, mitä mä kirjoitan. Kuhan kirjoitan. Kuha. Hah, vieno hymynpoikanen hyvälle vitsille.
Mun pikkusisko täytti juuri 25 vuotta, isoveli täytti eilen 35 vuotta. Tajusin, että niillähän on 10 vuotta ikäeroa. Hienoa Piude! Tämän tajuaminen tässä iässä on… noh, hyvä saavutus. Ei viitsi sanoa pahasti, kun olen tällainen mielenipahoittaja. Sanon minä, joka haukun itseäni koko ajan pääni sisällä. Ihan koko ajan. Ja takaisin aiheeseen. Missä mun synttärit? Minäkin haluan vanheta! Mutta voidaan sentään pistää paremmaksi, koska Oskarilla sama synttäripäivä. Me vietetään nelikymppisiä! Neljäkymmentä kynttilää kakun päälle. No, ei siihen paljon muuta sitten mahdukaan.
Mä tykkään olla täällä mökömököluolassani ilman rillejä. Kaikki on utuista. Myös noi repsottavat tapetit. En mä näe niitä. Mutta vieno hymynpoikanen sille, että joku on yrittänyt korjata sen maalarinteipillä. Hyvä sinä joku! En olisi itse keksinyt. Vinossa olevat taulutkin ovat sumeita, pitää yllä muistia (ironista, että unohdin sanan, mikä piti kirjoittaa ja kiersin sen ovelasti), kun muistelee, mitä niissä on. Ennen vinossa olevat taulut häiritsivät, nyt saan niistä outoa mielihyvää ja laitan niitä jopa tahallani vinoon. Kieroon kasvanut maanantaikappale, niin kuin joku joskus aikoinaan minusta sanoi. Se taisin olla minä itse. Hyvä minä! Se on hyvin sanottu. Mutta jos taulut voivat olla jo vinossa, voin kohta yrittää jo laittaa kattilaan parittoman määrän perunoita! Parasta rillittömyydessä on kuitenkin se, etten näe itseäni tuosta surullisesta peilistä. Se kuului pöytään, jonka hajoamistarina on vähän turhan herkkä kerrottavaksi. Okei, okei, siltä katkesi jalka. Tulihan se itku. Pöytä parka.
Mutta missä kissat? Kello on yli kaksi yöllä, eikä ne kolistele ja huuda oven takana. Ehkä takka on tänä yönä tarpeeksi lämmin. Muurin pankolla nukkuvat vissiin tyytyväisinä. Ei sillä, tinnittää niin, etten kuule korvatulppien läpi tota naantalin aurinkoakaan… No, kusitauko, niin näkee samalla, montako niitä on siellä jonossa. Jos näkee, kun ei ole niitä rillejä ja valotkin sammutin.
Ei ollut jonoa ei. Kerrankin kun saa olla ihan rauhassa, niin on ikävä niitä apinoita. Jos nyt huutais ovelta, että olis ilmaisia ämpäreitä jaossa, niin tulisko ne sitten. Saattais olla koko kylä tän huoneen oven takana. Täällä kun ei tunneta käsitettä hienovaraisuus ja ovikello. Tulevat vielä ja keittävät itse kahvinsakin ennen kuin ehtii edes tervehtiä. Mutta mihinkäs me täältä. Ihan justaansa tulee täyteen 11 vuotta kihniöläisenä. Ei mitään järkeä, mutta kuitenkin enemmän hyvää kuin pahaa.
Haluan lopettaa tämän kappaleisiin, jotka soivat päässäni yhtenä sekasotkuna. Minä senkin kieroon kasvanut maanantaikappale.
”Nosta hukkuva suosta”