Joopas, eipäs, joopas, eipäs!

Jos joku muistaa muinaisen hääblogini, niin tästä kisa-jutusta on nyt tulossa samanlainen. Joopas, eipäs, joopas, eipäs.

Koko ajan tilanteet muuttuu. Autot hajoaa, ikkunat hajoaa koululaisen toimesta, rahaa ei tule mistään ja pitäisi se ikkunakin korvata. Mun pää hajoaa! Lääkityksen purussa on tänään uusi vaihe. Vaihe nro. 4. Ei enää yhtään päivälläkään. Sanoinko jo, että mun pää hajoaa? Mä vaan tärisen tässä tietokonetuolissani ja katselen kelloa. Muksun pitäisi olla jo kotona. Mitä kivaa hän onkaan tänään keksinyt? Lämmitin kahvia mikrossa. Yleensä juon sen kylmänä, nyt en jaksanut odottaa vaan kulautin koko kupillisen kerralla lämpöisenä. Tunnen kuinka se mutkittelee sisälläni. Ällöä.

Mä en pysty syömään mitään. Vatsa huutaa. Kissat sentään lopetti huutamisen. Leikkasin niille paloiksi paistilihaa 400 g edestä. Syököön mitä jaksavat, loput menee kuitenkin roskiin, koska päiväys meni jo ja noi ei pakastimen kautta suostu syömään mitään. Paitsi keitettyä seitiä. Sanoinko jo, että mun pää hajoaa?

Liitto ja Kela on edelleen pyllystä. Vaativat liitteitä, jotka olen toimittanut SÄHKÖISESTI jo useamman kerran. Lapsilisä tuli tänään, sillä piti mennä kisoihin. Mutta entä jos en saakaan ensi viikolla edelleenkään mitään mistään, niin millä hitolla mä selitän tuolle naapurille, etten mä tässä nyt satasiksi muutu. Jos luet tätä, niin älä suutu. Kyllä mä tarpeen tullen muutun vaikka uudeksi ikkunaksi. Olen usein aika läpinäkyvä. 

Luojalle kiitos, vaikka luojaton olenkin, muksu on kotona! Nyt mä ainakin treenaan. Sanoi kuka mitä tahansa, mä treenaan. Mä todellakin menen sinne kisoihin vaikka tuolla polkupyörälläni. Illalla lätkin vähän joka sorttia color maskia päähäni ja toivon mahdollisimman laikukasta lopputulosta. Jäispä ainakin mieliin. 

Hervanta täältä tullaan vaikka pää kainalossa!

Palapeili on siitä kiva, että kun asettelee itsensä kuvanottohetkellä oikein, niin sitä laihtuu vähän joka suunnasta. 

Ps. Huomatkaa mummon 90-luvulla kutomat villasukat. Ai, että niihin liittyy paljon muistoja. Mä nukuin ne jaloissa kakarana. Aamulla piilotin ne hyvin. Vaihtelin paikkaa. Joka ikinen päivä, kun koulusta tulin, oli sukat ovella vastassa. Kiitos Tatu, meidän silloinen kissamme, tomera täti kertakaikkiaan! Nyt ei ole enää mummoa ei Tatua. Levätkää rauhassa. <3