”Tää on mun kotini, tää on mun linnani”

Eilen olin hetken elossa, tänään elän taas tutussa pelossa.

Juhlin eilen synttärini melkein kuukauden etukäteen. Oikeasti täytän vasta 7.3., mutta muksu kun aikoinaan päätti syntyä samana päivänä, niin minä voin sitten juhlia omiani vähän koska vaan. Nyt sattui olemaan hyvä ajankohta. Kutsuin kaksi todella rakasta ystävää. Tarjosin nauravia pekonikinkkupasteijoita, puolukkapiirakkaa, kokista, lämpimiä halauksia (tissi vasten tissiä bum bum, siinä sitä jotakin oooo-o-ooon) ja avautumisia, suolaista saatananmoista itkusadetta. Ei, ihan ihmettelin, että taisin itkeä enemmän ilosta. Mulla on kaksi mahtavaa ystävää. Älkää koskaan menkö pois.

Tänään taas ahdistaa. Yritin äsken olla oikeassa sängyssä, mutta tuntui etten saa henkeä. Tunsin jäisiä henkäyksiä kasvoillani. Aistin jonkun läsnäolon. Hyvän vai pahan, mene ja tiedä. Miikan kuorsaus se ei ainakaan ollut, ellei sillä ole jotkut jäätävät hengityselimet myös takaraivossa. Musta itsestänikin tämä tuntuu hullulta, joten voin vaan kuvitella, moniko lukija olisi mua lähettämässä jo pakkopaitaan.

Pakenin omaan mökömököluolaani. Tää on mun turvapaikka. Tänne ei muilla ole asiaa ja arvatkaa miksi? Saatte siitä kuvan. Tunnen häpeää, mä haluaisin jaksaa.

En mä jaksa.